Äiti H Moilasena
Nyt kun mieheni on jo kaksi kuukautta ollut se, joka tätä arkea kotona pyörittää, tuntuu aivan typerältä, että vielä toukokuun alussa ennen töiden alkamista murehdin sitä, että pystynköhän minä varmasti antamaan miehelleni tarpeeksi tilaa päivittäisen kotisirkuksen pyörittämiseen. Tässä on nimittäin käynyt vähän sillä lailla, että minä viihdyn töissä kuin lapsi pallomeressä, enkä ole pahemmin kaivannut kotiäidin rooliin makaronia keittelemään.
On aivan mahtavaa, ettei minun tarvitse enää joka päivä miettiä, että jos lapset syövät nyt lounaaksi tätä ja päivälliseksi tuota, niin siitä jää huomisen lounaalle tätä ja sitten toiseksi ruoaksi voidaan laittaa nämä. Totta kai minä osallistun ruoka- ja kauppalistan laatimiseen ja kauppareissuihin ja koska olen kotona aina ennen päivällistä, ehdin siihenkin mukaan auttamaan, mutta sitä jatkuvaa järkeilyä, aterioiden aikatauluttamista, ainesosien pilkkomista, ruskistamista ja lämmittämistä ei todellakaan ole ollut ikävä.
On niin virkistävää, ettei minun tarvitse murehtia sitä, että jos kuopus herääkin aamulla jo varttia vaille viisi niin miten päiväunirytmin käy. Siinä vaiheessa, kun minä tulen töistä kotiin, on molempien lasten päiväunet jo hoidettu. Lasten nukuttaminen on aina ollut minulle vaikeaa, koska olen siihen touhuun jotenkin liian kärsimätön, enkä voi kieltää, etteikö viime syksyn, talven ja kevään monta kertaa päivässä toistuva vauvan päiväunille pukeminen kummittelisi vieläkin mielessäni (välillä tuntui, etten muuta päivän aikana ehtinytkään kuin pukea tai riisua villasukkia ja pipoa).
Joten sen sijaan, että kulkisin mieheni perässä määkimässä, että miksi annoit vauvalle päärynäsosetta välipalaksi, vaikka aamulla oli ollut puhetta banaanista, kuljen hänen perässään työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin niin sanottuna hoomoilasena ihmettelemässä, että missä Kaapo-jaksossa on jotain palomiesjuttuja ja mitä esikoinen tarkoittaa sillä Robinin toisella laululla ja sano nyt vielä uudestaan, että moneltako mun kannattaa yrittää laittaa vauvaa päikkäreille ja mitä sä olit aatellut niille ruoaksi ja koska S on viimeksi käynyt potalla ja miten mä en enää tajua mistään mitään.
Yllättävän nopeasti sitä kadottaa otteensa kotivanhemmuudesta ja siitä, että tietää toista paremmin, että mikä kirja mikä laulu mikä kaapo mikä paita mikä meininki. (Ainakin, jos uskaltaa päästää irti.)
Samalla tunnen itseni maailman kiehtovimmaksi persoonaksi, sillä heti kotiin tullessani lapset alkavat kilpailla huomiostani. Nyt se olenkin aina minä, jonka pitäisi pestä esikoisen hampaat ja joka saa kunnian hoitaa pukemiset ja lukemiset ja muut leikit. (Kuopukselle ei ole niin väliä, että kuka tekee mitäkin, kunhan hänen nenänsä edestä ei suljeta ovia ja kunhan hän saa aina samaa sapuskaa kuin isosisko.)
Kyllähän minulla on joka päivä töissä lapsia ikävä, mutta kertaakaan en ole ikävöinyt kotona olemista. On niin hienoa, että mieheni haluaa ja jaksaa olla hoitovapaalla, koska on paljon helpompi lähteä aamulla töihin, kun tietää, että se ihminen, johon luotat koko maailmassa eniten, hoitaa lapsianne kotona. Kyllä se päiväkotiarkikin varmasti sujuu sitten joskus, kun sen aika tulee, mutta nyt on hyvä näin.
Toivottavasti teillä on ollut mukava viikonloppu! 🙂