Pitkää nenää kaamokselle

Marraskuu on aina ollut minulle vaikeaa aikaa. Vasta viime vuonna, yrittäessäni kaivaa itselleni poteroa jonnekin sohvan ja sängyn rajamaastoon, taisin jotenkin lopullisesti tajuta sen, että kaamos ei pelkästään väsytä vaan myös todellakin masentaa ja kurjistaa minua. Ja on masentanut itse asiassa jo teinivuosista saakka, vaikka en tätä kaamoksen kaavaa ole aiemmin jostain syystä hoksannutkaan. Vuosi vuodelta oloni on loka-marraskuun vaihteessa muuttunut kurjemmaksi ja kurjemmaksi, eikä se murrosiän tyrskyissäkään erityisen kevyttä näyttänyt olevan, kuten otteet kaikkein salaisimmasta päiväkirjastani paljastavat:

(Ensimmäisen merkinnän aikoihin vuonna 1997 olin 15-vuotias.)

Marraskuu 1997:

Mun oli pakko jäädä pariks päiväks kotiin huilaamaan. Mä oon ihan loppu, on niin paljon kokeita ja lukemista ja muuta.”

Marraskuu 1998:

”Onnellisuutta ei voi olla olemassakaan, koska kaikki on niin helvetin turhaa ja tyhjää.”

Marraskuu 1999:

”Olipa kerran unelma, joka syntyi tyhjästä ja katosi pimeyteen. Sen pituinen se. Ja siinä oli mun tarina.”

Marraskuu 2000:

”Mä oon jotenkin tosi surullinen ja aika lailla alamaissa. Itken nykyään aivan älyttömän herkästi.”

Marraskuu 2001:

”Mä oon niin surullinen ja masentunut ja laiska, mä oon varmaan kurjin ihminen koko maapallolla.”

Marraskuu 2002:

”Mä lintsaan, oon lukematta, laiskottelen vaan ja katson telkkaria, luen romaaneja, syön suklaata, karkkia, oon tekemättä mitään. Energia ei riitä, uni ei riitä, mä väsyn koko ajan enemmän, stressi kasvaa mutta tuloksia ei synny.”

(Koskas niitä vuoden positiivisin tyyppi -palkintoja taas jaetaankaan? Pitäisikö ihan käydä ilmoittautumassa?)

DPP_1061.JPG

Olen luonteeltani vähän sellainen herkästi surumielisyyteen taipuva. Sielunmaisemassani on jotain hyvin perisuomalaista, juuri sellaista tuhansien murheellisten laulujen maa -mentaliteettia, joka tosin usein peittyy huumorin alle. Tietynlainen elämisen haikeus ja vaikeus kulkee rinnallani koko ajan, ja tämä kaikki korostuu kaamosaikana. Muun ajan pystyn tasapainottelemaan omien luonteenpiirteideni kanssa, enkä päästä itseäni vajoamaan liian syvälle synkkyyteen, vaikka potisin minkälaista maailmantuskaa. Mutta kuten noista päiväkirjamerkinnöistäkin huomaa, marraskuussa ohjakset ottaa joku muu kuin minä – jokin pimeä, märkä, loskainen, harmaa, valoton ja synkkä otus. Viime vuonna painin tämän otuksen kanssa ennätyksellisen kovan kamppailun, enkä vieläkään tiedä, voitinko vai ehtikö aurinko vain tehdä paluun ennen kuoliniskua.

 

DPP_1059.JPG

Joka tapauksessa, jonkinlainen kuolinisku kaamokselle viime vuonna tapahtui. Päätin nimittäin, että seuraavana vuonna käytän kaikki keinot kaamosmasennuksen selättämiseen – aloitan kirkasvalohoidon ajoissa, syön säännöllisesti D-vitamiinia, harrastan liikuntaa, kokeilen melatoniinia ja luovun sokerista. 

Ja arvaatteko mitä? 

Kaamosmasennus ei ole uskaltanut tulla tänä vuonna kylään ollenkaan! Sen sijaan sen pikkuveli kaamosrasitus on kyllä tuppautunut saman katon alle kanssani, mutta kaamosrasituksen kanssa pärjää, se on kuin banaanikärpänen tappaja-ampiaisen rinnalla. Se kaikista suurin ja pelottavin asia kaamoksessa, se synkkä mieliala, on pysytellyt kokonaan poissa. Tänä vuonna kaamos on näyttäytynyt lähinnä hiilihydraattihimona, joka on kuitenkin ollut hyvin helppo pitää aisoissa sokerittomuuden myötä, ja aamuöisinä univaikeuksina (nukun pinnallisemmin ja jos herään, minun on vaikea päästä takaisin uneen). Mutta mieliteko tehdä kaksi iltapalaleipää yhden sijasta ei ole erityisen suuri ongelma, ja huonompi unenlaatu aamuyöstä on parempi vaihtoehto kuin lähes koko marraskuun kestävä unettomuusjakso, joka sekin on minulle tuttu kuvio aiemmilta vuosilta.

DPP_1060.JPG

Onhan tässä vielä kuuta jäljellä, eikä kaamosaika tietenkään lopu marraskuun viimeiseen päivään. Mutta omalla kohdallani juuri marraskuu on aina ollut se kaikista vaikein ajanjakso, sillä joulukuun pelastaa tietenkin lempijuhlani joulu, ja tammikuunkin yleensä sinnittelen sen ajatuksen voimin, että kevättä kohti ollaan menossa.

Millainen marraskuu teillä on ollut?

DPP_1062.JPG

(Kuvat S. Aaltonen)

Kommentit (2)
  1. Ihan kuin mun kynästä silloin, kun vielä asuin Suomessa! Olin kanssa ihan kauhea kaamosmasentuja, kuvittelin olevani itsetuhoinen ja tajusin vasta, kun vähän sattumalta vietin yhden syksyn ulkomailla työharjoittelussa, että herranjestas, eihän marraskuun tarvikaan olla sellainen, miksi minä olen sen aina kokenut. Aikamoinen valaistuminen, heh. Ja sanoisinpa jopa, että aika iso vaikutus siihen, että tulin muuttaneeksi maasta pari vuotta tuon huomion jälkeen.

    Voimia! Onneksi joulukuu on ihan kohta. Ja suosittelen tuleville marraskuille myös kaamosmatkailua, jos vain kukkaro sallii.

    1. Joo, aika hassua, ettei sitä kaamosmasennuskaavaa oikein tajunnut, vaikka se näin jälkikäteen ajateltuna tosi selkeä on ollutkin. Nyt on kyllä onneks sujunut helpommin, totta kai pelkästään sekin on auttanut, ettei tässä marraskuussa hoida univelkaisena pientä vauvaa ja yhtä uhmaikäistä vaan saa käydä töissä + yötkin ovat aika lailla ehjiä, ellei sitten tosiaan oma pää kehittele uniongelmia. Mutta lapset siis antavat nukkua.

      Kaamosmatkailu olisi niin, niin mahtavaa, varmaan melkein joka päivä tulee mietittyä, että kunpa kunpa kunpa joskus pystyisi enemmän matkustelemaan. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *