Varaslähtö uuteen vuoteen

Useamman päivän olen tehnyt varaslähtöä uuteen vuoteen. Vuoden vaihtuminen ei tietenkään sinällään muuta yhtään mitään, mutta koska takana on suhteellisen kurja vuosi, elättelen toivoa edes hitusen paremmasta. Puhun suhteellisen kurjasta vuodesta ihan tarkoituksella. Sana suhteellinen ei ole vain täytesana. En ole menettänyt ketään läheisistäni, en kokenut tulipaloa tai auto-onnettomuutta enkä sairastunut vakavasti. Minulla ja perheelläni on kaikki hyvin ja  olemme useimmiten iloisia ja onnellisia. Vaikka olen kaikelta todella kamalalta säästynyt, olen silti kokenut kuluneen vuoden ikävänä. Erilaiset nivelvaivat ovat kaventaneet mahdollisuuttani liikkua luonnossa ja patikoida. Se on vaivannut erityisesti mielialaani, mutta myös yleiskuntoani ja painonhallintaa. Ei siis ihme, että välillä on väsynyt, vanha ja sairas olo. Kulunut vuosi kuuluu ihan sinne yhteen surkeimmista elämässäni. Sanon sille mielelläni hyvästit.

Vuoden vaihtuminen ei valitettavasti ole taikaportti, jonka ovet pysyisivät kiinni kaikilta vaivoilta ja ongelmilta. Kyllä ne valitettavasti seuraavat mukana. Onneksi portista kulkee mukana uuteen vuoteen myös tämän vuoden hyvät asiat. Niistä suurimpana se, että tänä vuonna olen osannut sanoa ei. Uskalsin jättää jotakin sellaista taakseni, joka ei ollut vaivannäön, aikani ja taitojeni arvoista. Uskomatonta! Koska käännän yleensä kaiken viimeiseen asti hyväksi enkä tykkää luovuttaa, oli tämä iso askel minulle. Tämän rohkeuden haluan mukanani seuraavaan vuoteen.

Pyörräillessäni tänään kuntosalille mietiskelin uutta vuotta. Ajattelin sitä, että sen lisäksi, että osaisin kieltäytyä asioista ja tilanteista, jotka ovat epäreiluja, tarpeettomia ja jollakin lailla haitallisia, haluaisin oppia myös ottamaan vastaan haasteita ja uusia hyviä asioita. Kuntosalilla jouduin sitten samantien tilanteeseen, jossa joudun sanoista tekoihin. Sanonko joo saamaani haasteeseen? Törmäsin  nimittäin mieheen, jonka olimme tavanneet muutamaa päivää aiemmin joulujuhlissa. Hän mainosti minulle tehokasta ryhmäliikuntatuntia. Poislähtiessään hän kävi vielä toistamiseen sanomassa, että kyllä kannattaa ainakin kokeilla. Seuraava kerta olisi maanantaina. Silloinko alkaa uusi vuosi?

 

 

Hyvinvointi Ajattelin tänään Syvällistä

Aikamatkalla Westendissä

Suvi Vaarlan romaani Westend (WSOY 2019) vie aikamatkalle 1990-luvun Westendiin. Hetkinen! Nyt meni vähän pieleen. En ole muistaakseni ollut koskaan edes käväisemässä Westendissä enkä usko tuntevani ketään, kuka asuu tai on siellä asunut. Tarkennan siis. Suvi Vaarlan romaani Westend (WSOY 2019) vie aikamatkalle 1990-luvun lamaan. Vaikka Westend ei tuttu olekaan, kerronta on niin täynnä taitavaa aikalais-kuvausta, että aikamatkalle kirja totisesti lähettää. Pahimmat lama-vuodet olin yliopisto-opiskelija, ja seurasin lamaa sen reunoilta, mutta ajan tunnelman ja kulutusjuhlien mahalaskun muistan silti. Jos jotakin olin ehtinyt unohtaa, niin Vaarlan kerronta toi muistot takaisin. Muistan kummallisen nousukauden, jolloin latuhiihto ja mustikkakeitto muuttuivat lasketteluksi ja minttukaakaoksi. Ja sitten se tapahtui toisin päin. 500 markan levikset tai dieselit olivat vain hetken huuma ja tilalle tuli Vaatehuoneen ”vain 99-silkkipaidat ja ulkoilupuvut”. Muistan kesätyöpaikkojen totaalisen häviämisen, joka paikkaan ilmestyneet kirpputorit ja realisointikeskukset, joissa myytiin mitä kummallisimpia tavaroita. Muistan kotikaupunkiini ilotulitusten kera avatun uuden kauppakeskuksen, joka hävisi samantien ja sen rahoitussotkuja selvitettiin paikallislehdessä ja oikeustuvassa.

Pidän tärkeänä, että lamasta kirjoitetaan. Se koski ja koskee yhä edelleen niin useaa. Hyvä, ettei siitä puhuminen ole tabu, ettei lama-kokemusten kanssa kukaan luule olevansa ainoa sen kokenut. Romaanin päähenkilö, Elina, kokee laman niin konkreettisesti kuin sen vain kokea voi. Lama ei vie häneltä vain tuttua elinpiiriä tai aineellisia asioita vaan se vie häneltä isän. Kaikesta tästä Elina selviää. Aikamatkailun lisäksi näen kirjan nimenomaan selviytymiskertomuksena.

Lama-ajan aikamatkalla näkee kauniitakin asioita. Sellaisia joita toivoisi voivansa tuoda mukanaan tähän päivään. Itse toisin sieltä sunnuntaihesarit.

Mieleeni ovat jääneetraukeat sunnuntaiaamut, kun käytimme joskus kaksikin tuntia Helsingin Sanomien lukemiseen samalla kuin söimme aamiaista. Jussin vanhemmat olivat antaneet lehtitilauksen meille lahjaksi, ja siihen aikaan Hesari oli hyvin paksu, eikä se sunnuntaisin edes mahtunut kunnolla postiluukusta vaan lehdenjakaja joutui runnomaan sitä sisään niin että ensimmäiset sivut repeytyivät postiluukun reunaan.” (Suvi Vaarla: Westend)

 

Kulttuuri Kirjat Raha