Harhaisen optimismin haittapuolet

Elän harhaluulossa tavoitteideni ja unelmieni toteutumisen suhteen. Tai oikeastaan voisin kutsua tätä tilaa myös harhaiseksi optimismiksi, mikä kuvastaa sitä  vielä paremmin.

Olen viime päivinä miettinyt tätä asiaa aktiivisesti, vaikka olenkin sen tiedostanut väljästi jo pidempään. Ja tullut siihen tulokseen, että ehkä mun tarttis tehdä asialle jotakin.

No mutta selitänpä ensin, mistä harhaisesta optimismista on kohdallani oikein kyse:

Minulla on tavoitteita ja unelmia, niin kuin useimmilla meistä on. Ne unelmat, mistä tässä puhun, eivät ole mitään mahdottomuuksia. En esimerkiksi haaveile miljoonista tai kuuhun lentämisestä (mikä toki olisi mielenkiintoista), vaan järkevämmistä ja aivan saavutettavista asioista.

Tässä vaiheessa moni varmasti vielä nyökyttelee, että aivan tutulta kuulostaa.

Harhaiseksi asian tekee kohdallani se seikka, että luulen tavoitteideni ja unelmieni toteutuvan aivan armosta ja itsestään. Hymistelen vain, että kyllä ne aikanaan kohdalleni lumpsahtavat, kunhan odottelen. (Minulla on elämässäni käynyt myös niin, että asiat ovat lumpsahdelleet pakottamatta paikoilleen kun olen antanut niille aikaa, mikä on osaltaan varmasti vaikuttanut harhaluuloni kehittymiseen.)

Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan meinaa toteutua ottaen huomioon, että olen niitä enemmän ja vähemmän mietiskellyt jo useamman vuoden. Jos jatkan vielä odottelua, huomaan kohta hymisteleväni harmaana keinutuolissa samaa odottavaa optimismivirttä – mikä on toisaalta aika lohdullinen ajatus. Surkeammassa vaihtoehdossa kadun kiikkuessani sitä, miksi en tehnyt unelmieni eteen tarpeeksi.

En tiedä, onko tämä optimistisessa harhassa kelluminen kuinka tavallista, mutta minua ainakin vähän hävettääkin myöntää se. Että aikuinen ihminen vain odottelee, eikä tee asialle mitään. (Tietenkään ne eivät ole asioita, jotka voisivat pienellä tekemisellä toteutua, vaan vaativat pitkäjänteisyyttä, työtä ja tekoja.) Kun nyt otin tuon häpeäasian esiin, kerrottakoon sekin, että olen repinyt sieluni riekaleiksi pohtiessani rehellisesti, johtuuko tämä kelluminen vain puhtaasti aikaansaamattomuudesta ja laiskuudesta. En kuitenkaan suostu täysin allekirjoittamaan sitä, koska ei tässä kovin laiska olo ole, jos miettii arkeani.

Vai olisiko kyse ennemminkin pettymysten pelosta ja siksi pelkuruudesta?

Oli kellumisen syyt mitkä tahansa, sinnikäs luottamukseni unelmieni saavuttamiseen on hyvin mielenkiintoista, koska toisaalta olen kova huolehtimaan ja stressaamaan asioista. Enkä aina ole ollut näin luottavainen, todellakaan. Olen laskenut tämän yltiöpäisen luottamuksen alkaneen kuopuksen erityisyyden aiheuttaman järkytyksen ja siihen sopeutumisen jälkeen. Kun käy läpi jotakin niin isoa ja selviytyy siitä, tuntuu että kaikki muukin kyllä selviää, kuten niinkin pienet asiat kuin oman elämän tavoitteet ja unelmat.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on nyt patistaa minua eteenpäin. Olen odotellut jo aivan tarpeeksi. Nyt alkaisi olla aika tarttua konkreettisesti toimeen saavuttaakseen sen, mitä haluaa.

Luottamuksessa on kuitenkin niin ihanaa ja lempeää kelluskella, että siitä en raski luopua. Luottamuksen lisäksi tarvitaan siis enemmän tekoja! Vaikka ne vaatisivatkin – niin kuin vaativatkin – jännittämistä, pettymysten sietämistä ja epämukavuusalueelle menemistä.

Nimim. Nyt saa riittää!

Kommentit (2)
  1. Rohkeasti vaan, you CAN do it :)!!

    1. Näin just! 🙂

      Tulta päin ja härkää sarvista ja mitä näitä nyt olikaan. 😀 Mitään menetettävääkään ei ole.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *