Elämyshakuinen saa kiksit mitä merkillisimmistä asioista

Sori, taas metsäkuva. Can´t help myself…

Elämyshakuisuus ei ihmisestä vanhetessaan katoa, mutta muuttaa kyllä muotoaan. Näin olen omalla kohdallani päätellyt.

Jos nuoruudessa täytyi hakea elämyksiä reissaamalla ja hyppimällä yli kymmenen metriä korkealta kalliolta turkoosiin veteen, elämyshakuinen aikuinen saa samat kiksit paljon vähemmällä – ja se on huojentavaa (kalliot ovat kiipeämistä varten, eikä – hyvänen aika – hyppäämistä!).

Olin suunnitellut eiliselle illalle nopean metsälenkin ennen puolison lähtemistä omaan harrastukseensa. Juoksuvaatteita pukiessani alkoi tihuuttaa vettä – ja kohta sitä valui jo tiheänä suihkuna taivaalta.

Tässä tilanteessa ”normaali” aikuinen vaihtaisi juoksutrikoot takaisin verkkareihin ja siirtäisi lenkkiä tuonnemmaksi, siihen, kun sade taukoaa. Mutta mitä tekee silloin elämyshakuinen aikuinen? No kiirehtii tietenkin vetämään lenkkarit jalkaan ja hyppää takaovesta suoraan metsäpolulle. Äkkiä ennen kuin sade taukoaa.

Juostessani sade vain yltyi ja lopulta vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Viileä vesi valui pitkin kasvojani ja paljaita käsivarsiani, kastellen minut aivan kokonaan. Kasvojani pitkin valuva suolainen vesi tunkeutui silmiini ja nostin ympärilleni vilkuilematta juoksupaidan helman ylös pyyhkiäkseni siihen kasvoni. Tällaisella kelillä kanssani metsäpoluilla ovat ainoastaan kauriit, jänikset ja muut eläimet, joiden edessä ei tarvitse käyttäytyä sivistyneesti.

Vesi valui jatkuvana virtana päälleni viilentäen ja tehden juoksusta kevyempää. Juoksun nostattama syke piti lämmön yllä, eikä sade päässyt siten kylmettämään.

Ympärilläni tuoksui raikkaan täyteläinen ja väkevän aromikas maa. Kosteuden kyllästämät vihreän ja ruskean voimakkaat sävyt melkein särkivät silmiäni.

Juoksin, nautin ja ehkä vähän nauroinkin (ks. Hullun erakkomuijan kesäkuulumisia). Sitä täydellisen vapauden elämystä on hankala kuvailla, enkä osaa sitä tehdä ryhtymättä kliseiseksi. Ehkä sen ymmärtääkin vain kaltaiseni, jolla on taipumus hakea elämyksiä  luonnosta, liikkumisesta, taiteesta, musiikista ja elämästä yleensä.

Kotiin palatessani olin kirjaimellisesti kuin uitettu ja kaiketi sen verran erikoinen näky, että kuopuskin jähmettyi pitkäksi aikaa tuijottamaan minua kysyvä ilme kasvoillaan.

puheenaiheet ajattelin-tanaan mieli oma-elama

Kaikki irti herkkyyskaudesta

Vapaapäivän lenkistä hyötyy molemmat: toinen työstää unen avulla uusia taitoja, toinen tuulettaa metsän avulla ajatuksia.

Niin kuin tuolla kesäpostauksessa mainitsin, kuopus sai lomareissun jälkeen selkeän kehityspyrähdyksen. Me vanhemmat ja hänen sisaruksensa tietenkin huomasimme tämän, mutta saman huomion on tehnyt myös kuopuksen terapeutit.

Ulkopuolelta tarkasteluna kyse on varmasti melko pienistä asioista (toisaalta esimerkiksi potan funktion hoksaaminen on merkittävä kehitysaskel!), ovat ne meille isoja ja motivoivia edistymisiä.

Olemmekin puhuneet terapeuttien kanssa, että nyt on selvästi menossa herkkyyskausi oppimiselle ja me aiomme ottaa siitä kaiken irti! Myös päiväkodin uusi ohjaaja on lähtenyt innolla mukaan tähän (koko) projektiin ja voin sanoa päivähoidon olevan nyt kuntouttavaa, isolla Koolla.

Kuopus itse on aivan innoissaan uusista taidoistaan ja uudenlaisesta kommunikoinnista ja taputtaa itselleen onnistuessaan aina yhtä ilahtuneena kuin koko muukin perhe.

Tämä kaikki on saanut minut ajattelemaan sitä vaivatonta ja junan nopeudella etenevää oppimista, jonka olen muiden lasteni kohdalla saanut kokea. Tuntuu uskomattomalta, lähes käsittämättömältä, että esikoiseni luki ja kirjoitti kuopuksen iässä. (Hänen ensimmäinen kirjoitettu sanansa oli muuten ”paska”. Löysin paperilapun harakanvarpaineen ruokapöydältä käskettyäni hänen lopettaa pelaamisen. Siinä sitten mietin hetken suhtautumistani ja naurua pidätellen päätin kehua oikein kirjoitetusta sanasta.)

Olen kuunnellut ylpeyttä tuntien neuvolantätien päivittelyä täysin puhuvasta puolitoistavuotiaasta, sekä kerhotätien supattelua siitä, etteivät ole koko pitkien uriensa aikana tavanneet toista niin etevää lasta.

Olen myös kuunnellut asiantuntijoiden vuosittaisia arvioita siitä, kuinka kaukana lapseni kehitys on ikätasostaan. Ensin ahdistuneena ja huoleen hukkuneena, myöhemmin tyynenä ja sopeutuneena.

Olen siis kokenut koko skaalan, nähnyt molemmat puolet.

Vaikka kirjoitankin tästä ja muistelen joskus muiden sisarusten nopeaa kehitystä, koen silti säästyneeni vertaamisen kiroukselta. En vertaile kuopusta muihin saman ikäisiin tai sisaruksiinsa. Ehkä joskus ohimennen saatan katsoa naapurin lasta ja ajatella, että noin kuopuskin nyt toimisi. Mutta tämä on aivan ohikiitävä ajatus, eikä aiheuta ahdistusta tai surua.

Vaikka olen muuten tunteiden vietävissä oleva hörhö, tässä asiassa pystyn olemaan täysin rationaalinen. En hyödy vertaamisesta mitään, joten suotta tuhlaan aikaani ja ajatuksiani siihen.

Keskityn mieluummin iloitsemaan kuopuksen pienistä ja suurista edistysaskelista, nekään kun eivät ole itsestään selviä.

perhe vanhemmuus lapset oma-elama