Leppäkertuista ei tullut kuvaa, mutta tällaiseen asiaan törmäsin eilen metsälenkillä.

Kuinka paljon sitä aikuinen ihminen ohittaakaan asioita vain siksi, että on niin urautunut katsomaan elämää omasta näkövinkkelistään ja korkeudestaan käsin. Asioita, jotka hämmästyttävät niin, että niitä tekisi mieli ihmetellä muiden kyllästymiseen asti. Uskomattomia asioita, jotka tapahtuvat lähellä ja jopa aivan jalkojen juuressa – kuten minulle viikonloppuna kävi:

Olimme kuopuksen kanssa pihallamme, kuopus omenapuun juurella istuen. Hän halusi ottaa puun rungossa olevan jänissuojan pois, ja värkkäsi sen kanssa. Minä seurasin hänen touhuaan ja taisin vähän haukotellakin siinä. Kyykistyin kuitenkin siihen hänen vierelleen ja loin katseeni allamme olevaan nurmikkoon. Huomasin pienen leppäkertun kävelevän jalkani vieressä heinänkortta pitkin, ja osoitin sitä kuopukselle. Katsellessamme sitä huomasin sen vieressä toisen leppäkertun…ja kolmannen, neljännen, kymmenennen ja niin edelleen! Pienellä alueella ympärillämme kuhisi leppäkerttuja. Niitä oli kymmeniä ja kymmeniä, ehkä jopa satoja. Me olimme joutuneet keskelle leppäkerttumerta ja katselimme niitä liikkumatta ja ihmetellen.

Tälle ilmiölle löytyy varmasti ihan biologinen selitys. Ehkä ne olivat talvehtineet omapuun rungon vieressä olevien kuivien lehtien alla ja lähteneet nyt ilmojen lämmettyä porukalla liikkeelle? En ole kuitenkaan koskaan nähnyt vastaavaa. Ja tämäkin kerta olisi jäänyt huomaamatta, ellei kuopus olisi ”pakottanut” minua pysähtymään ja laskeutumaan kyykylleni. Seisoessani en ollut niitä huomannut.

Kun vihdoin maltoimme nousta tuon kiehtovan näyn keskeltä, lehahteli meistä molemmista leppäkerttuja ilmaan.

Tämän harvinaisen leppäkerttuepisodin lisäksi kuopus on pysäytellyt minua myös kuuntelemaan luonnon ääniä. Meillä on tapana jäädä päiväkodista tullessamme vähäksi aikaa ulkoilemaan ja usein suuntammekin jossakin vaiheessa pihalta metsään. Joskus minua väsyttää ja ajatukset askaroivat aivan muualla, kuin siinä metsäisessä hetkessämme.

Kuopuksella on tarkka kuulo ja hän pysähtyy usein kuulostelemaan luonnon ja lintujen ääniä. Joskus hän nauraa kikattaa, kun lintukuoro laittaa parastaan. Kuopuksen reagointi saa minutkin pysähtymään ja kuulostelemaan. Ja mikä parasta, unohtamaan mielessä pyörivät asiat ja keskittymään hetkeen!

Hän on oma pieni meditaatio-opettajani.

Elän harhaluulossa tavoitteideni ja unelmieni toteutumisen suhteen. Tai oikeastaan voisin kutsua tätä tilaa myös harhaiseksi optimismiksi, mikä kuvastaa sitä  vielä paremmin.

Olen viime päivinä miettinyt tätä asiaa aktiivisesti, vaikka olenkin sen tiedostanut väljästi jo pidempään. Ja tullut siihen tulokseen, että ehkä mun tarttis tehdä asialle jotakin.

No mutta selitänpä ensin, mistä harhaisesta optimismista on kohdallani oikein kyse:

Minulla on tavoitteita ja unelmia, niin kuin useimmilla meistä on. Ne unelmat, mistä tässä puhun, eivät ole mitään mahdottomuuksia. En esimerkiksi haaveile miljoonista tai kuuhun lentämisestä (mikä toki olisi mielenkiintoista), vaan järkevämmistä ja aivan saavutettavista asioista.

Tässä vaiheessa moni varmasti vielä nyökyttelee, että aivan tutulta kuulostaa.

Harhaiseksi asian tekee kohdallani se seikka, että luulen tavoitteideni ja unelmieni toteutuvan aivan armosta ja itsestään. Hymistelen vain, että kyllä ne aikanaan kohdalleni lumpsahtavat, kunhan odottelen. (Minulla on elämässäni käynyt myös niin, että asiat ovat lumpsahdelleet pakottamatta paikoilleen kun olen antanut niille aikaa, mikä on osaltaan varmasti vaikuttanut harhaluuloni kehittymiseen.)

Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan meinaa toteutua ottaen huomioon, että olen niitä enemmän ja vähemmän mietiskellyt jo useamman vuoden. Jos jatkan vielä odottelua, huomaan kohta hymisteleväni harmaana keinutuolissa samaa odottavaa optimismivirttä – mikä on toisaalta aika lohdullinen ajatus. Surkeammassa vaihtoehdossa kadun kiikkuessani sitä, miksi en tehnyt unelmieni eteen tarpeeksi.

En tiedä, onko tämä optimistisessa harhassa kelluminen kuinka tavallista, mutta minua ainakin vähän hävettääkin myöntää se. Että aikuinen ihminen vain odottelee, eikä tee asialle mitään. (Tietenkään ne eivät ole asioita, jotka voisivat pienellä tekemisellä toteutua, vaan vaativat pitkäjänteisyyttä, työtä ja tekoja.) Kun nyt otin tuon häpeäasian esiin, kerrottakoon sekin, että olen repinyt sieluni riekaleiksi pohtiessani rehellisesti, johtuuko tämä kelluminen vain puhtaasti aikaansaamattomuudesta ja laiskuudesta. En kuitenkaan suostu täysin allekirjoittamaan sitä, koska ei tässä kovin laiska olo ole, jos miettii arkeani.

Vai olisiko kyse ennemminkin pettymysten pelosta ja siksi pelkuruudesta?

Oli kellumisen syyt mitkä tahansa, sinnikäs luottamukseni unelmieni saavuttamiseen on hyvin mielenkiintoista, koska toisaalta olen kova huolehtimaan ja stressaamaan asioista. Enkä aina ole ollut näin luottavainen, todellakaan. Olen laskenut tämän yltiöpäisen luottamuksen alkaneen kuopuksen erityisyyden aiheuttaman järkytyksen ja siihen sopeutumisen jälkeen. Kun käy läpi jotakin niin isoa ja selviytyy siitä, tuntuu että kaikki muukin kyllä selviää, kuten niinkin pienet asiat kuin oman elämän tavoitteet ja unelmat.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on nyt patistaa minua eteenpäin. Olen odotellut jo aivan tarpeeksi. Nyt alkaisi olla aika tarttua konkreettisesti toimeen saavuttaakseen sen, mitä haluaa.

Luottamuksessa on kuitenkin niin ihanaa ja lempeää kelluskella, että siitä en raski luopua. Luottamuksen lisäksi tarvitaan siis enemmän tekoja! Vaikka ne vaatisivatkin – niin kuin vaativatkin – jännittämistä, pettymysten sietämistä ja epämukavuusalueelle menemistä.

Nimim. Nyt saa riittää!