Minulla on tullut kevään myötä tavaksi tehdä kesken työpäivän pieniä pikaisia juoksulenkkejä metsässä. Välillä laitan sykemittarin ja vetäisen intervallilenkin, välillä juoksen rauhassa ilman mitään mittareita vain kehoani kuunnellen. Olen laskenut, että jos juoksen puoli tuntia, suuntaan lenkiltä suoraan viiden minuutin pikasuihkuun ja syön sen jälkeen nopean lounaan, aikaa tähän kaikkeen kuluu noin 45 minuuttia. Eli aikalailla perus ruokatunnin verran. Tämän setin jälkeen jatkan töitä – ja jatkankin kuin uusi innokas ihminen!

Tänään tunsin ajatusteni takkuilevan ja kaipaavani uusia ja raikkaita ideoita. Turvauduin siis taas metsän apuun. Tarkoitukseni oli juosta koko puoli tuntia reippaasti, mutta enpä arvannutkaan kuinka ihana aurinkoinen metsä oli taas monen sadepäivän jälkeen. Linnut laulelivat joka suunnasta ja purot pulputtivat vapauttaan. Juoksuni muuttui ensin nopeaksi kävelyksi, sitten verkkaiseksi ja jouduin lopulta pysähtymään kokonaan vain kuulostellakseni ja aistiakseni sen kaiken.

Metsällä on maaginen taito järjestää ajatuksiani. Ja tällä kaavalla se usein – niin kuin tänäänkin – kävi: Ensin kaikki turha karisee ja jäljelle jää se, mikä on täysin aitoa minua. Yhtäkkiä näen selvästi, mitkä unelmat ja tavoitteet ovat omasta itsestäni lähtöisin ja mitkä ulkopuolelta tulevia (oletettuja) odotuksia. Näen myös sen, mikä on oikeasti minulle tärkeää ja mikä vain merkityksetöntä höttöä (jota olen hetken saattanut luulla tärkeäksi). Kun näin ensin on saanut kirkastettua omat ja aidot unelmat ja tavoitteet, putkahtaa sen jälkeen niitä kohti johtavia uusia ideoita kuin itsestään.

Aina ei tietenkään käy näin, mutta tätä metsä parhaimmillaan ihmiselle tekee. Joka kerta mieli kuitenkin selkiytyy. Lopulta kyse on aivan yksinkertaisesta asiasta. Luonnon keskellä ihminen on kotonaan (vaikka jotkut kokevatkin siitä vieraantuneensa), maastahan me olemme kaikki lähtöisin. Luonnossa hetkessä eläminen tapahtuu itsestään ilman yrittämistä. Lintujen laulut, tuulen suhinat, purojen pulputus, puhumattakaan kaikista metsän ja maan tuoksuista ovat ikiaikaisia ja osa ihmisen solumuistia. Aistit tunnistavat heti nämä äänet, tuoksut ja näyt ja saavat ihmisen rauhoittumaan ja rentoutumaan.

Minulla on ollut jo pidempään haaveena ottaa viltti, läppäri ja termospullo kainaloon ja leiriytyä metsän uumeniin kirjoittamaan. Levittäisin viltin pienelle niittymäiselle aukealle, jota reunustavat suuret ja tuuheat kuuset ja tiivis rivi mäntyjen runkoja. Villeimmässä mielikuvassa riisuisin vaatteeni pois ja tuntisin olevani osa luontoa. Aurinko paahtaisi lämpimänä selkääni kun naputtelisin näppäimistöä kaukana kaikesta ja kaikista. Välillä hörppisin kahvia. Linnut laulaisivat, puiden latvat suhisisivat, mutta muuten olisi aivan hiljaista (jätän tästä mielikuvasta pois hyttysten ininät ja muut tunnelmaa latistavat pienet ötökät). Minkähänlaista tekstiä siitä syntyisi?

Ehkä tänä kesänä toteutan tuon pienen haaveen. Villein versio jääköön kuitenkin vielä toteutettavaksi jossakin erämaassa. En uskalla ottaa sitä riskiä, että päätyisin salakuvaajan toimesta paljaine kannikoineni facebookin seinälle.

Kuopuksen oma, häntä kuvaava vappupallo. 🙂

Välillä se tulee mieleen ja jää hetkeksi ajatuksiin, vaikka olenkin jo melko hyvin oppinut laittamaan asian sivuun, koska en voi tehdä sille mitään, eikä sen aika muutenkaan ole vielä vuosikymmeniin.

Mutta kun kuulen tarinoita eläkeläispariskuntien pitkistä reissuista tai päivistä, jolloin saa omistautua harrastuksilleen, ajattelen vähän alakuloisesti, että sellaiset olivat meidänkin suunnitelmat elämän ehtoopuolelle.

Toki kuopus ei varmasti tulevaisuudessakaan estä meitä matkustelemasta, eikä välttämättä edes asumasta kahden, mutta toinen asia on sitten se, minkälaisia järjestelyjä hänen kohdallaan haluan tehdä. Kuopus tulee tarvitsemaan aina jonkunlaista tukea arjessa selviytymiseen, joten jos hän ei tulevaisuudessa asuisi kotona, olisi hänen paikkansa luultavasti jossakin tuetussa asuntolassa.

Niin kuin äidit usein ovat, minäkin olen järjettömän suojelunhaluinen lapsiani kohtaan. Jotta uskaltaisin kuopuksen johonkin tuettuun asuntolaan joskus päästää, minulla täytyisi olla ehdoton luottamus ja varmuus, että hänellä on siellä hyvä olla. Tässä vaiheessa elämää olen hyvin epäileväinen ajatellessani kyseisiä asuntoloita, eikä skeptisyyttäni liennytä ainakaan jutut, joita saa melkein päivittäin lukea. Onneksi vanhusten ja vammaisten hoitoon liittyvät epäkohdat ovat nyt niin isosti esillä. Ehkä niistä osataan ottaa opiksi. Ehkä sitten kun on meidän aikamme pohtia kuopuksen asumismuotoa, asiat ovat menneet paljon parempaan suuntaan.

Minä olen luvannut kuopukselle jo silloin, kun hänen erityisyytensä selvisi, että me olemme aina yhdessä. Että en ikinä jätä häntä, tulisi eteemme mitä tahansa. Se on lupaus, joka on helppo antaa ja josta on helppo pitää kiinni. Se ei tarkoita sitä, että olisimme nokat vastakkain aamusta iltaan vaan sitä, että hänen elämänsä ja hyvinvointinsa on aina myös minun elämäni ja hyvinvointini. Koska hän ei pysty muiden sisarustensa tavoin päättämään isommista asioistaan itse, minä tulen tekemään ne päätökset hänen puolestaan aina yhtä huolella, kuin teen oman elämäni päätöksetkin. Minä olen hänen elämässään aina huolehtimassa ja läsnä.

Kuopuksen sisarukset ovat jo siinä iässä, että kaverit vievät paljon aikaa ja välillä huomaamme talon tyhjentyneen. Silloin vitsailemme puolisoni kanssa että täällä sitä ollaan tyhjässä talossa, me kolme ja jengi.

 Jotta jaksan huolehtia ja hoitaa kuopusta, täytyy omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta pitää huolta. On pakko olla myös pikkuisen itsekäs ja ajatella omaakin elämää. Asiat täytyy vain yrittää järjestää niin, että tilanteista huolimatta olisi mahdollisuutta kokea tyytyväisyyttä ja intoa.

Meille onkin järjestynyt ihana, tuttu ja luotettava hoitaja, joka mahdollistaa puolison kanssa yhteiset reissut ja lomat aina silloin tällöin. Olemme juuri olleet viettämässä tuollaista pientä lomaa ja nyt on taas aivan eri tavalla intoa jatkaa arjen pyöritystä.

Se, asuuko kuopus aikuisena kotona, jää nähtäväksi. Asiaan vaikuttaa merkittävästi tietenkin myös kuopuksen oma tahto. Mutta kun nyt katson ihanaa pikkuistani, olen aika varma, että niin kauan kuin minussa henki pihisee, elän hänen vierellään. Vaikka alakulo eläkeläisten tarinoita kuunnellessa joskus häivähtääkin minussa, siihen ei liity kuitenkaan surua tai muutakaan hankalampaa tunnetta. Jos nyt ajattelen elämää, jossa viettäisimme eläkepäiviä kolmistaan, minua hyrisyttää ja naurattaa tuo ajatus. En voi tietää miten elämä menee, mutta nyt tuo ajatus tuntuu hauskalta, ei ollenkaan siltä, että menettäisin jotakin. Me kyllä osaisimme järjestää silloinkin elämää niin, että voisimme kokea intoa, iloa ja tyytyväisyyttä.

Me kolme ja jengi, 4-ever!