Sääli ei ole sairautta (mutta sairastaminen lisää sääliä)

Kuvituksena yleismaailmallinen blogikuva, jonka alla voi kirjoittaa niin norotartunnoista kuin filosofisista pohdinnoista elämästä – ja kaikesta niiden väliltä.

Olen ollut  jo lapsesta asti kova säälimään. Säälini kohde ei kuitenkaan usein ole ollut  sairas, heikko tai mitenkään vähäisempi ihminen, vaan minut saa säälimään pelkkä niskan asento, käsien liike tai katse, jossa viivähtää avuttomuus ja joka paljastaa vahvankin ihmisen heikkouden.

Jo nuorena opin, että tästä tunteesta ei kannata puhua ääneen kaikkien kanssa. Kerran sen tein, ja ystäväni isoveli tuhahti tylysti minulle säälin olevan sairautta ja minun luulevan olevani parempi ihminen kuin säälini kohde. Tuolloin ymmärsin, että me emme puhu samasta asiasta, emmekä varsinkaan koe asioita samalla tavalla. Siitä lähtien en puhunut tästä tunteesta enää ääneen muiden kuin niiden kanssa, joiden tiesin varmasti ymmärtävän.

Sääli ja myötätunto erotetaan yleensä toisistaan. Sääliä tunnetaan jonkun määritelmän mukaan ”muita” ihmisiä kohtaan, kun taas myötätuntoa läheisiä kohtaan. Myötätunto johtaa yleensä toimintaan, kuten auttamiseen, sääli jää useammin vain tunteen tasolle.Omalla kohdallani voisin eritellä nämä kaksi läheistä tunnetta niin, että tunnen myötätuntoa – niin läheisiä kuin muita kohtaan – silloin, kun heillä on vaikeaa. Säälin tunne taas ei liity välttämättä ollenkaan ihmisen vastoinkäymiseeen, vaan se voi herätä aivan yllättäen ja kenen tahansa kohdalla. Juuri vaikka siitä yhdestä katseesta, josta alussa puhuin. Karkeasti sanottuna säälin ja myötätunnon voisi omalla kohdallani erottaa niin, että tunnen myötätuntoa ihmistä kohtaan, mutta sääliä ihmisyyttä kohtaan.

Säälillä on myös huonompi kaiku kuin myötätunnolla. Tämä johtuu varmasti osittain ”sääli on sairaus” –hokemasta, jonka on muuten ajateltu olevan alun perin Friedrich Nietzschen lanseeraama. Nietzsche inhosi sääliä – ehkä siksi, että ei pystynyt sitä itse kokemaan?

Minua koeteltiin kovalla kouralla jokin aika sitten, kun sairastin ensin rajun vatsataudin, josta toipumisen jälkeen koko perheeni sairastui influenssaan. Kun vatsataudin kourissa makasin heikkona vuoteellani pahanolon velloessa sisuksissani, ajattelin Nykäsen Mattia, joka oli hiljattain kuollut. Samaistuin (lehtijuttuja lukeneena) hänen viimeisten päiviensä kuolinkamppailuun – vointini oli niin huono, että ajatus omasta kuolemastakin kävi jo mielessäni. Sairasvuoteellani tunsin syvää myötätuntoa Mattia kohtaan ja itkin hänen loppuaan. Sitä, kuinka yksin hän lopulta kärsi ja lähti.

Kun influenssa pesiytyi perheeseeni, näytti kotimme olohuoneen lattialla vierekkäin lepäävine patjoineen ja potilaineen kenttäsairaalalta. Puolisoni kanssa kuljimme mekin kuumeisina vuoteilta toiselle antaen potilaille vuoroin juomaa ja Buranaa (miksi tämän ihmeaineen keksijää ei ole vielä palkittu Nobelilla, kysyn vaan?!). Vanhempani toivat eteiseen ruokakasseja ja äitini valmistamaa kermaista lohikeittoa, jota kaikki kynnelle kykenevät kokoontuivat kiitollisina pöydän ääreen lusikoimaan kuumeisilla ja tärisevillä käsillään.

Samaan aikaan oli Holmenkollenin hiihtokisat, joita innokkaina hiihtäjinä puolisoni kanssa kuumeesta huolimatta seurasimme. Oslossa sattui olemaan kisojen aikana todella huono keli. Hiihtäjät tarpoivat sohjossa ja kansa huusi, hurrasi ja örvelsi (Norjassa tapahtumaa kutsutaan nimellä skifestival) latujen varrella. Yhtäkkiä tunsin valtavaa sääliä Iivoa (Niskanen) ja hänen kanssakilpailijoita kohtaan. Siinä he tarpoivat tuskaista matkaansa ja yrittivät antaa kansalle hupia. Näystä putkahti mielikuva Espanjan härkäjuoksuista ja Rooman Colosseum-areenasta, jossa gladiaattorit taistelivat toisiaan vastaan viimeiseen hengenvetoon, kansan mylviessä verenhimoisena katsomossa.

Hiihtäjillä on tietenkin kansan huvittamisen sijaan mielessä muun muassa raha, mutta jätin kisan seuraamisen väliin sillä kerralla.

Joskus tunnen myös globaalia sääliä. Tämä kuulostaa dramaattiselta ja korkealentoiselta, mutta uskon, että on muitakin, josta tietävät mistä puhun. Olen saattanut seisahtua keskelle katua katsomaan säälien ihmisten kiirettä ja rasittuneita ilmeitä. Jokainen elää omaa tärkeää elämäänsä, jonka läpi harva – tuskin kukaan pääsee henkseleitä paukuttelemalla. Elämä on kova laji, jonka ottelijana ihminen on sitkeä ja sopeutuvainen. Mutta kuitenkin heikko ja aina keskeneräinen. Ja seuraavassa hetkessä pelkkää tuhkaa.

Säälin tunnetta ei useinkaan kannata sanoa asianomaiselle ääneen. Harva haluaa kuulla toisen suusta säälittelyä, varsinkin, jos siihen ei liity toimintaa, kuten auttamista. Itse en ainakaan ole kaivannut muiden surkuttelua vielä kertaakaan kuopuksen asioissa, vaikka tiedänkin, että varmasti joku on voinut jossakin vaiheessa sääliä niin häntä kuin koko tilannettakin. Paras tapa onkin säälin tai myötätunnon ilmaannuttua tarjoutua auttamaan tai antaa reipasta ja kannustavaa palautetta.

Täällä olen myös sivunnut sääliä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *