Voi päiväkoti, minkä teit!
Jotkut saattavat muistaa, kuinka vaikeaa minulle oli kuopuksen päivähoidon aloittaminen ja kuinka julmetusti stressasin asiaa ja lykkäsin sitä viikosta ja kuukaudesta toiseen. (Oikeastaan lykkäsin sitä pitkälti yli vuodella, jos katsoo siltä kantilta, milloin kuntouttavan päivähoidon aloittamista on sairaalasta ensimmäisen kerran suositeltu.) Päiväkoteihin kohdistuvaan epäluulooni vaikutti varmasti osaltaan myös aikaisempi huono kokemus, josta olen kirjoittanut täällä.
En kuitenkaan levännyt asian suhteen laakereillani, vaan kartoitin paikkakuntamme päiväkodit ja kyselin niistä kokemuksia ja mielipiteitä asiantuntijoita myöten. Lopulta päädyin kaikkien esivalmistelujen summana lupaavimmalta tuntuvaan päiväkotiin, ja menin kuopuksen kanssa sinne tutustumaan. Tavatessani päiväkodin johtajan ja kierrellessäni rakennusta yhdessä hänen ja kuopuksen kanssa, vaistoni ja se mitä näin ja tunsin, kertoi voimakkaasti, että tänne jäämme.
Jouduin vielä vääntämään asiasta erään virkailijan kanssa, joka olisi halunnut kuopuksen lähempänä kotiamme sijaitsevaan päiväkotiin. Mutta en suostunut hänen taivutteluunsa, koska tiesin tekeväni lastani ajatellen paremman ratkaisun. Tuonne haluamaamme päiväkotiin oli pitkät jonot ja paljon muitakin halukkaita, mutta meille ei ollut ongelma jäädä odottelemaan aukeavaa paikkaa.
Kuopukselle ei oltu lääkärin puolesta suositeltu erikseen omaa ohjaajaa, mutta kun päiväkodista sitten viikkojen päästä tuli soitto ja tieto, että hänelle on siellä myös sellainen järjestetty, varmisti tämä entisestään päätökseni olleen oikean.
Nyt kuopuksella on päiväkotitaivalta takana jo vajaat vuoden päivät. Aloitimme aluksi lempeästi kahdella hoitopäivällä viikossa. Siitä siirryimme kolmeen ja lopulta neljään päivään. Hänellä on niin ihana, iloinen, motivoitunut ja osaava oma ohjaaja, jollaista en olisi rohkeimmissa unelmissanikaan uskaltanut toivoa. Nykyisin kuopus juoksee vaatteet riisuttuamme suoraan ohjaajan syliin ja rutistaa tiukasti. Ohjaaja totesikin vasta, että kuopuksen kiintymys ja tulohalaus tuntuu kuin palkankorotukselta, jota hän ei päiväkodissa muuten saa.
Ohjaajan lisäksi siellä ilahduttaa ja liikuttaakin ryhmän muiden lasten suhtautuminen kuopukseen. Hänellä on aina jonkin sortin vastaanottokomitea paikalla ja käytävältä kajahtelee innostuneita huutoja heidän huomattuaan kuopuksen saapuneen taloon. Lapset ovat ohjaajan mukaan suojelevia ja huolehtivaisia kuopuksen suhteen ja ottavat hänet ihanasti huomioon pitkin päivää. Ja siltä se näyttää ja kuulostaakin!
Pienet lapset ovat luonnostaankin hyväksyviä, mutta haluan ajatella, että nykypäivänä myös vanhemmat ovat sen verran valveutuneita, että puhuvat lapsilleen hyväksyvästi ja arvostavasti erilaisuudesta. Jossakin vaiheessa kavereiden mielipiteillä alkaa olla enemmän painoarvoa, mutta se, minkälaisella sävyllä ihmisistä ja erilaisuudesta kotona puhutaan, vaikuttaa varmasti läpi elämän. Kiitos siis teille vanhemmat siitä, kuinka ihanasti lapsenne meidän rakkaaseen erityiseen suhtautuvat!
Kun päiväkodin alkutaipaleella jätin aamuisin kaulaani takertuvan kuopuksen vieraiden ihmisten hoivaan sydän kipeänä ja itku silmäkulmassa, tänään kuljen ulos ovesta kevein askelin. Minulla on luottamus siihen, että kuopuksella on siellä hyvä olla.
Tämä päiväkoti henkilökuntineen ja lapsineen on lisännyt luottamustani siihen, että kuopuksen asiat kyllä järjestyvät tulevaisuudessakin. On olemassa ihmisiä, jotka tekevät työtään empaattisesti ja sydämellään ja huolehtivat toisista ihmisistä kuin omistaan. Minun tehtäväni tulevaisuudessakin on vain löytää sellaisia ihmisiä kuopuksen elämään.
Ainakin täältä löytyy aiempaa päiväkotipohdintaa:
Arki alkoi – ahdistaako? (Päiväkotipohdintaa)