Tapasin mieheni 34 vuotiaana. Tiesin tuolloin jo varmaksi, että haluan lapsia. Kun hän tuli tasaisena, turvallisena ja itsenäisenä omana itsenään elämääni, homma tuntui selvältä. Tuon ihmisen minä haluan. Tuota ihmistä minä haluan. Tuon ihmisen kanssa pystyn olemaan oma itseni, se ei säikähdä minun mieleni aaltoja eikä järky vaikka minun maailmani järkkyy. Sen maailma on tuttu ja silti niin erilainen. Se puhuu ja sanoittaa asioita niin, että ymmärrän. Se jaksaa kuunnella minua, kun yritän sanoilla tehdä asioista itselleni käsitettäviä. Minun ei tarvitse pelätä, että jyrään, vaan olemme molemmat vahvasti omilla jaloillamme, omilla perustuksilla.

Kun tuli kyse lapsista, minä en osannutkaan puhua. Koin olevani heikko, kun haluan omia lapsia (”koska eihän siinä ole mitään järkeä”). Minun olisi pitänyt osata nousta tunteideni ja halujeni yläpuolelle, ei vajota siihen primitiiviseen tilaan, jossa en osaa kertoa miltä minusta tuntuu. Menin lukkoon, löin vyön alle, intin ja intin, miksei jo, miksei jo nyt heti, vaikka toinen oli vasta alkanut lämpenemään ajatukselle, että hänen elämäänsä edes tulisi omia lapsia. Riidat aiheesta (tai ennemminkin sen aikataulusta) olivat repiviä. Toinen koki, että en rakasta häntä vaan pelkästään hänen siittiöitään ja minä koin, että toinen ei yhtään ymmärrä, mitä minä käyn läpi. Etten voi pyyhkiä pois sitä, että tiesin haluavani lapsia. Että se halu ja tarve oli osa minua, tuntui jokaisessa solussani ja hengityksessäni, eikä se vähentänyt tunteitani häntä kohtaan. Että aika kuluu koko ajan ja koin, että se kaikki on meiltä pois perheenä. Että me molemmat olemme kulkeneet omia polkujamme päästäksemme tähän, yhteen, ja että ei ole sen vähempi arvoista kuin se, että toiset ovat käyneet polkujaan vuosia pidempään yhdessä. En osannut sanoa tarpeeksi usein ja tarpeeksi selvästi, että hän oli se katalysaattori, joka kaiken tuon oli minussa käynnistänyt.

Itku saattoi iskeä yhtäkkiä liikennevaloissa, kun olin ajamassa töihin. Se paljon puhuttu tyhjä syli tuntui polttavana painona koko kehossa. Kaupassa jauhohyllyn edessä seisoi nainen vatsa pystyssä ja minun teki mieli mennä hyllyn taa ja kaataa se naisen päälle (jäi jauhot ostamatta). Kotona, kaupassa, missä tahansa, saattoi iskeä ihan suunnaton ikävä ihmiseen, jota ei ole olemassa. Meidän ihmiseen, siihen, joka jossain odotti, että me otettaisiin hänet vastaan. Että me annettaisiin hänelle mahdollisuus tulla meidän luo. Tuohon aikaan kuului hirvittävä määrä tunteita, joita en osannut sanoittaa ja purkaa.

Kaikki ne tunteet kuitenkin laantuivat, kun aloimme yhteisellä päätöksellä yrittää lasta. Ajattelin, että nyt se kaikki on mahdollista ja olo helpotti, ikävä väistyi.