Luin eilen Marie Jalowicz Simonista kertovan ”Sitten juoksin pakoon” -kirjan loppuun. Lyhyesti kirja kertoo juutalaistytön tarinan natsi-Saksassa 1940-1945, ja siitä kuinka hän piiloutui maan alle pysyäkseen pois keskitysleireistä ja piilossa kuolemalta. Kyseinen kirja oli lukukokemuksena ajatuksia herättävä. Oli mielenkiintoista paneutua tarinaan, jossa viholliset tajoavat apuaan ja omat kääntävät selkänsä. Samalla henkilö kadottaa itsensä harmaaseen massaan, ettei jäisi kiinni. 

En nyt aio kertoa liiemmin kirjasta, vaan kirjoittaa ylös pääpointin, joka jäi itselle kummittelemaan kirjasta. Miksi piilottaa itsensä nykyaikana? Miksi jättää tekemättä asiat, joista selvästi nauttisi? Eräässä kohdassa kirjaa Marie hieman säikähtää itseään, kun hän ehtii harppomaan muutaman askeleen, sillä eihän nyt tavalliset aikuiset sillä tavalla kävele. Tämä oli yksi niistä monista kohdista, joita jäin pyörittelemään päässäni. Marie ei uskaltanut kävellä edes hitusenkaan huomiota herättävällä tavalla, sillä hänellä oli koko ajan riski jäädä kiinni. Meidän on varmasti hankala kuvitella sellaista tilannetta, jossa meidän kävelytyyli voisi aiheuttaa menolipun jonnekin tuntemattomaan, ikävään paikkaan.

Silti useampi meistä pelkää toteuttaa itseään. Voin nostaa itsekin käden ilmaan, en todellakaan aina uskalla näyttää täysin sitä itseäni, jonka tahtoisin esitellä maailmalle. Kirjan luettuani jäin miettimään, että mikä minua oikeasti estää toteuttamasta itseäni sillä tavalla kuin tahtoisin. Maailman tila ei ole sellainen, että minut raahattaisiin hiuksista kuopan äärelle ja ammuttaisiin. Ja se jos mikä on sellainen asia, josta pitäisi osata nauttia ja iloita. Silti jään kompastelemaan näkymättömiin esteisiin. Usein ne estävät kysymykset ovat seuraavanlaisia: ”Entä jos joku katsoo vinoon?” ”Mitenhän sekin sitten näkee minut?” ”Miten muuta suhtautuvat?” jne. Näihin kysymyksiin pitäisi antaa ainoastaan vain se yksi vastaus: ”Samapa tuo!”

Ehkä juuri tämä päivä voisi olla itse jokaiselle se päivä, kun oman mielen gestapo lakkautetaan, ja annetaan vapaus olla se, joka on, tehdä asioita, joista nauttii, ja antaa lupa muidenkin olla sellaisia kuin ovat. Mikä oikeasti on pahinta mitä voisi tapahtua? Onko se sellaista, joka tappaa sinut, vai voitko ylittää sen? Näetkö silti huomisen? Toki voit joutua pilkan kohteeksi, mutta kuten aina sanotaan: sekin kertoo enemmän pilkkaajasta kuin sinusta. Pääasia on se, että tunnet itsesi onnelliseksi ja sinuksi.

Ikävä kyllä, maailma ei ole koskaan harmoninen ja tiedostankin sen, että edelleen näinä päivinä esimerkiksi moni mies saa kuulla homottelua ja pahimmassa tapauksessa kokee fyysistä väkivaltaa, kun sattuu pukeutumaan massasta poikkeavasti. Yhtäläillä muutkin sukupuolet kokevat inhottavia kohtaamisia. Haluan kuitenkin uskoa, että pienillä teoilla muutoksia saadaan aikaan, ja ne pienet teot ovat niitä, joilla tuot itseäsi enemmän itsenäsi esille. Vaikka tässä nyt olen julistanut, että jokaisen on sallittua olla se, jonka kokee parhaimmaksi itsekseen, lisään tähän, ettei se olomuoto saa vahingoittaa muita. Keksi jotain muuta kuin olla kapeakatseinen kusipää. Oma olokin huomattavasti helpottuu, kun ei käytä energiaansa tuhoamalla muita henkisesti tai fyysisesti.

Kirjan loppuosassa on maininta, että Marie vanhempana esiintyi huomiota herättävästi, esimerkiksi tulemalla luennolle savuke kädessä ja pukeutuneena niin, että hänet varmasti nähtiin. Tähän käyttäytymiseen hänellä oli selkeä, mutta hirveä laukaisija. Meidän tulee olla onnekaita, ettemme tarvitse samanlaista potkaisua ollaksemme enemmän sellaisia kuin haluaisimme.