Uu, tässähän tuntee itsensä ihan oikeaksi bloggaajaksi! Ei sillä, että identiteettini olisi muuten erityisen hatara, mutta olen viime aikoina postannut harmillisen harvoin. Siitä huolimatta sivulauseiden Helmi heitti minua haasteella, jonka otan iloisena vastaan.

Helmi haastoi minut lukemaan joko Claudie Gallayn romaanin Rakkaus on saari (koska kaikkien kuulemma pitäisi lukea Gallayta) tai Jhumpa Lahirin Tuoreen maan (koska en juuri lue romaaneja novelleja).

Kiitän haasteesta ja juhlallisesti ilmoitan, että valitsen kirjoista sen, jonka saan ensimmäisenä kirjastosta.

Haasteen palauttaminen Helmille on vaikeaa, koska tuntuu, että Helmillä ja minulla on paljon samoja suosikkeja – ja hän on lukenut hirmuisen paljon. Kokeilen nyt kepillä jäätä, venytän rajoja ja tähän vielä muita kliseitä, ja ehdotan Helmille Neil Straussin kirjaa The Dirt. Se on, öh, Mötley Crüen bändibiografia ja yksi riemastuttavimmin rakennettuja kirjoja, jonka tiedän. Helmi, mitä luulet?

Jos takkutukat eivät kiinnosta, lue Pamukia – muistelen, että et ole lukenut tuota herraa. Vaikkapa Viattomuuden museo, se on i-ha-na. (Ja melankolinen. Tykkäät varmasti.)

Samalla heitän kirjalla myös Kaikki mitä rakastin -Eevaa, joka on remonttireiskuuden ja kokkausnerouden ohella lukunaisia. Ja ihanalla kirjalla heitänkin, vaikka itse sanon.

Haastan Eevan lukemaan Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Se on loistava, loistava romaani – toinen niistä, jonka (päivästä riippuen) ilmoitan suosikkiromaanikseni. Kerrottakoon, että kun itse luin Linnuntietä, minulla ei ollut sosiaalista elämää. Oli pakko kiskoa kirja niin nopeasti kuin kykenin.

Tässä vielä haasteen ohjeet.

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Olipa musta hevonen tämä Jennifer Eganin hypetetty romaani. Ensin teki mieli huutaa kivusta ja ärsytyksestä, kun kustantaja markkinoi Aika suuri hämäys -kirjaa lauseella ”muistuttaa rakenteeltaan Facebookia”.

Eikä muistuta, vaan ihan perusmeiningeillä eri ihmisten näkökulmista kerrottua tarinaa. Ja on siellä myös yksi vähän turhalta kikkailulta maistuva powerpoint-esityksen muotoon tehty luku, mutta ei siitä sen enempää nassutusta.

Eganin romaani seuraa toisiinsa eri tavoin kytkeytyvien ihmisten elämää 1970-luvulta 2020-luvulle (tästä kai Facebook-viittaus: kuka on kenenkin kaveri). Joidenkuiden elämänvaiheet käydään läpi tarkasti, toiset vain vierailevat muiden tarinoissa lyhyesti.

Keskushenkilöitä ovat Sasha, omaa paikkaansa hapuillen ja pitkään etsivä nainen ja hänen pomonaan newyorkilaisessa levy-yhtiössä työskentelevä ex-punkkari Bennie.

Ja sitten se musta hevonen -aspekti. Aika suuri hämäys on loistava yhdysvaltalainen nykyromaani; hauska, tarkkanäköinen, pirskahtelevan nokkela ja kepeästi kirjoitettu, mutta siinä on traaginen ja kaihoisa pohjavire. Mitään erityisen kamalaa ei tapahdu, ainakaan hirveän paljon, mutta kaltaiseni melankolinen kainosielu saa onnen piehtaroida monen sadan sivun verran kauniin surumielisissä tunnelmissa.

Tähän liittyy suurin oivallukseni kirjaa lukiessa: Elämä on pohjimmiltaan aika surullista. Ihmiset vanhenevat, ovia sulkeutuu, toiveet eivät toteudu, asioista joutuu luopumaan. Ja vierellä kulkevista ihmisistä. Mutta niin se vain nyt on, ja juuri siksi syntyy loistavia romaaneja, elokuvia ja täydellisiä mollisointuisia popbiisejä.
 

Suosittelen niille, jotka arvostavat hauskaa, sujuvasti rullaavaa romaania ja saavat kiksejä pienistä henkilöjen ja aikatasojen yhdistelemiseen liittyvistä tehtävistä. Ja niille, jotka potevat
a) nostalgiaa ja
b) matkakuumetta New Yorkiin tai San Franciscoon.

Ja lopuksi pöllin loistokkaalta Inalta käyttööni tämän tavan postata juttuun kirjan ensimmäinen lause: ”Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa.”

Mites muut, oletteko lukeneet? Mielipiteitä?