Tänään heräsin siihen, kun mies soitti ja sanoi olevansa pihallani odottamassa, kuten illalla oli sovittu (uhosin, että ollaan 10 Arabiassa, minä sunnuntaina klo 10 jo jossain.. hah) Se oli onneksi kepponen, ja hän ilmoitti, että tulee tunnin päästä hakemaan minua.

Huristelimme Modeon huonekalujen ystävämyyntiin. Oikeastaan heti sisälle päästyäni huomasin Hay:n Don’t leave me XL pöydän. Se oli sininen ja maksoi vain 50 € (ohv 159 €). Ihastelin sitä kovasti ja sanoin itselleni, ettei minulla ole siihen rahaa. Niinpä jatkoimme kiertelyä. Katselimme lamppuja ja kaikkea ihanaa, mitä siellä oli myytävänä. Mietin välillä, että pitäisiko kannustaa toista ostamaan sellaista mistä hän pitää ja mietin välillä että tuleekohan meille ikinä yhteistä kotia näillä sisustusmauilla.. Olisin halunnut yhden haaleanturkoosin tuolin, se maksoi vain 700 € 🙂 mutta jostain kumman syystä se jäi sinne liikkeeseen.

Ovella vilkaisin vielä Hay:n pöytää, huokasin ja jatkoin matkaa vastapäiseen saliin. Paitsi että keksin, mihin pöydän voisin ostaa. Yöpöydäksi. Se olisi sopivan siro ja aikanaan voisin hankkia toisen sellaisen vaikka valkoisena toiseksi yöpöydäksi. Mietin rahatilannettani ja huokasin taas. Ei ole rahaa. ehkä sitten keväällä.. Mies innostui työtuoleista, halauisi kotiin uuden. Kannatin tätä valintaa kaikesta sydämestäni, sillä jos normi iskun työtuolihirvityksen tilalle tulisi tuollainen nätimpi tuoli, niin mikäs sen parempi! 

Paitsi että ajatukseni eivät pysyneet kasassa siellä uudessa salissa. Kävin vähän väliä vilkuilemassa, että eihän kukaan ole ostanut sitä Hay:n pöytää. Lopulta en enää kestänyt, kipitin nopeasti takaisin ensimmäiseen huoneeseen ja sanoin ottavani pöydän. Pyysin myyjää varaamaan sitä minulle siksi aikaa, että kiersimme loputkin salit läpi.

Kuva Hayshop.dk

Voi sitä onnen määrää. Leijuin loput salit ympäriinsä. Mietin vain pää pilvissä, että se pikku söpöläinen on minun. Minun. Oih. Kierroksen lopuksi kävin sitten lunastamassa ihanaisen kotiini. Myyjätär kertoikin, että joku oli jo yrittänyt viedä sen, mutta hän oli saanut heidät ovella kiinni ja kertonut, että pöytä ei ole enää ostettavissa. Nännännää, ettepä saaneet sitä, se on minun <3

Kun ihanainen pöytä oli viety autoon ja mies oli jo valmis huristelemaan kotia, niin ehdotin parhaimman hymyni kanssa, että kun on tällainen aurinkoinen päivä, niin mennäänkö kävelylle. Hymy toimi ja niin käpystelimme auringonpaisteessa ympäri Vanhankaupungin koskea ja lopulta pitkospuita pitkin Lammassaareen. Siellä oli niin ihanaa. Tuli ihan ikävä aikoja, jolloin asuin Viikissä ja kävin lenkkeilemässä noilla seuduin.

Kävelyn jälkeen oli nälkä ja menimme eat.fistä löytämäämme lähimpään Nepalilaiseen (Pikku Nepali) kalasataman uudelle asutusalueelle. Ensimmäistä kertaa Palak Paneer -annokseni oli liian mieto ja sekoittelinkin siihen vähän mieheltä chilistä kanakastiketta. Mut hyvää oli. Massu täynnä piti vielä ajella kaivariin katsomaan auringonlaskua ja kahville Caruselliin. Niin oli tehnyt moni muukin, eikä sieltä meinannut löytyä istumapaikkaa.

Kotimatkalla käväistiin vielä katselemassa miehelle uutta talvitakkia, päädyttiin ostamaan sille pipo. Nyt se nukkuu tuol mun sängyllä takki päällä ja pipo päässä. Mä juon teetä sohvalla ja selailen Lilyä. 

Aika täydellinen sunnuntai, vai mitä sanotte?