Ilmoittauduin syksyllä maalauskurssille työväenopistoon. Halusin oppia eri maalaustekniikoita, värien sekoittamista, luonnostelua ja ihan vain maalaamaan jotain ilman, että tuotos näyttää viisivuotiaan tekeleeltä. Piirrän ihan hyvin, mutta kuulemma tosi lapsenomaisesti.
Itse kurssilla ei kyllä käydä läpi eri tekniikoita, ei opetella sekoittelemaan eri värejä, ei käydä läpi värioppeja eikä vernissan salaisuutta. Saimme listan aineksista joita piti hankkia ja sitten piti miettiä mitä haluaa maalata. Vanhoille kävijöille maikka huikkasi, että aloittakaa vain maalaaminen. Minä taisin istua penkissäni vähän pökertyneenä ja mietin että minua on huijattu. Saisikohan tästä rahat takaisin..
Päätin kokeilla, ostin palettiveitsiä, kun näin miten eräs kurssilainen maalasi niillä. Ostin uudet värit, kun vanhat olivat kadonneet. Ostin lisää siveltimiä, paljettivihkon ja maalauspohjia. Tärpättiä en muistanut ensimmäiseen kuukauteen ostaa, mutta meistäpä tuli hyvät kaverit erään papan kanssa, jolta joka viikko sain tilkkasen tärpättiä lainaan pestäkseni käteni ja siveltimeni. Nyt minulla on tärpättiäkin, mutta niitä rättejä, joihin siveltimiä voisi kuivailla ja puhdistaa, en kyllä ikinä muista leikata vanhasta lakanasta.
Sitten piti aloittaa maalaaminen. Toisella kertaa luonnostelin kuvasta talon, jonka aioin maalata. Maikka kierteli luokassa ja kommentoi muiden maalauksia. Minä sain kehoituksen lopettaa luonnostelun ja aloittaa maalaamisen. Minä taas olisin halunnut viivoittimen, sillä vapaalla kädellä luonnosteltu työ näytti kamalalta. Kun maikka kolmannen kerran kehotti aloittamaan maalaamisen, päätin totella. Katto onnistui hienosti, mutta muuten maalaus oli aika surrealistinen malliinsa nähden. Ärsytti. Ruma kuin mikä mietin itekseni. Mutta aika kului nopeasti, unohdin työasiat ja minulla oli hyvin zenmäinen olo, kun lähdin kurssilta.
Seuraavalla kerralla olin tulostanut kuvan isompaan kokoon, olin jo lähdössä kurssille, kun laskin tavarat alas, otin maalauspohjan ja luonnostelin talon viivottimen kanssa, mittailin että perspektiivi meni oikein. Olin tunnin myöhässä kurssilta, mutta luonnokseni vastasi sitä mihin maalia kannatti tuhlata. Olen nyt yli kuukauden siis nykertänyt hyvin pikkutarkasti työtäni. Aika menee ihan siivillä ja yleensä minä ja pappa jäädään sinne vähän ylimääräiselläkin ajalla maalaamaan. Maikalle se sopii, kunhan lukitsemme varaston jälkeemme 🙂
Pari kertaa sitten kyllästyin nipertelyyn, jätin Talo II kuivumaan, sekoitin punaisen eri sävyjä paletin täyteen ja aloin huitomaan maalauspohjaa palettiveitsellä. Vitsit se oli hauskaa. Ja inspiroivaa. Sisälläni kupli ilosta ja tuntui kuin sieluni olisi lähtenyt lentämään.
Maikka katseli minua hieman ihmeissään. Oli vissiin ajatellut että tuo on tuollainen pedantti perfektionisti ja nyt se sekos 🙂 Pappa kysyi mitä maalaukseni esittää. En osannut vastata, mutta puolen tunnin päästä kerroin, että jos se täytyy nimetä, niin siinä on Kettuja, Intiaaneja ja metsää.
Leijuin pari päivää maalauskurssin jälkeenkin. Ensimmäistä kertaa rakastin maalaamaani asiaa. Olin siihen tyytyväinen, en muuttaisi oikein mitään ja harmitti jättää se koululle kuivumaan, sillä olisin jo halunnut sen kotiin. Olin löytänyt vihdoinkin sen salaperäisen sisäisen kipinän maalata sitä, mitä sieluni kuvastaa.
Maalauskurssille ei ole kiva mennä. Joudun logistiikan takia ottamaan kamat mukaan jo aamulla töihin ja raahailemaan painavaa reppua ympäriinsä. Kurssi on torstaisin, jolloin alkaa jo olla väsynyt viikon töistä. Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä pimeämpää ja väsyttävämpää on. Tänään pohdin junassa pitkään menenkö koko kurssille. Ajattelin että voisin jättää Talo II tältä viikolta maalaamatta, koska unohdin ostaa maikan suosittelemaa terraväriä (koska unohduin töihin, tein yhden jutun kiireessä, mokasin sen ja sitten tajusin että mun olisi pitänyt mennä jo puoli tuntia sitten). Seuraavan työn voisin pohjustaa kotonakin. Huomenna lähden reissuun, mun pitäisi käydä kirjastossa ja ostaa kahdelle pienelle synttärilahjat. En jaksa, en halua ja päätä särkee. Nälkäkin on, vaikka juuri söin rahkan. Natustin junassa proteiinipatukan, avasin kireähkön ponnarini ja uppouduin kirjaan. Havahduin omalla asemallani, mutta päätin, että menen nyt kuitenkin, koska olen jo niitä kamoja päivän raahannut ympäriinsä.
Huokasin syvään vielä luokan ulkopuolella. Heti sisään astuessa sen voi havaita. Keskittymisen, luomisen riemun, tuskan siitä kun ei osaa, suunnitelmallisuuden ja omaan maailmaan pujahtamisen. Haen maalausalustan, pöytätelineen, keskeneräisen työni. Avaan repun ja asettelen ympäriinsä värit, palettivihkon, siveltimet ja palettiveitset, kaadan pilttipurkkeihin vähän vernissaa ja toiseen tärpättiä. Selailen aiheidea-tulosteitani ja aloitan maalien sekoittamisen. Arvioin onko väri kylmä vai lämmin. Kokeilen eri sekoituksia. En saa ihan just sitä mitä halusin, mutta aloitan silti maalaamisen.
Alussa työ näyttää ihan hassulta. Maikka käy kurkkaamassa sitä ja nyt kun olen tutustunut häneen ja hyväksi havainnut, niin pieni läpänheitto aihevalinnastani ei haittaa enää ollenkaan. Olemme samalla aaltopituudella ja häneltä tulee todella hyviä vinkkejä siinä vaiheessa, kun olen jo aloittanut työn, mutta kaipaan neuvoa siitä miten minun pitäisi toimia, jotta pääsen haluamaani lopputulokseen. Käytän vuorotellen sivellintä ja palettiveistä. Teen ronskia maalausjälkeä, muutan mieltäni ja pehmennän siveltimellä. Lopulta pohja on hyvä, mutta jotain siitä puuttuu. Kurkistan ideataululleni ja päätän kokeilla pystysuorien maalausjälkien lisäksi vaakasuoria sinne tänne. Nyt työ alkaa näyttää ideani mukaiselta ja herättää sisäisen mielenkiintoni. Korjailen pohjaa sieltä täältä, katson vähän kauempaa, pureskelen siveltimen päätä ja maalaan taas vähän.
Kello on taas hurahtanut melkein lopettamisaikaan. Päätän lopettaa etuajassa. Meillä on hyvin joustavaa, klo 18-20.30 välillä saa tulla, maalata sen verran kun haluaa ja sitten lähteä itselleen sopivana ajankohtana menemään. Maikalle ei myöskään tarvitse ilmoittaa, jos ei joku kerta pääsekään, saa tulla ja mennä vapaasti. Tykkään tuosta vapaudesta tosi paljon, sillä tarkan kellonlyömien mukaan eläminen ei ole minun juttuni. Ehdin käydä kirjastossa ja tavaratalossa ostamassa pienille synttärilahjat. Eli tehdä kaiken sen, minkä takia olin jäämässä maalauskurssilta pois.
Yleensä menen tunneille väsyneenä, kärtyisenä ja pää täynnä työhuolia. Lähden sieltä järjestään joka kerta hyväntuulisena, hymyillen ja innoissani odottaen seuraavaa viikkoa. Välillä mietin, että voisinhan minä maalata kotonakin, tarvitsenko siihen kurssia. Mutta tarvitsen. Siellä näen muita työssä, saan kannustusta, ohjausta ja kollektiivisuutta. Minulla on kerran viikossa varattu aika taiteelliselle puolelleni ja se on vähentänyt turhautumista muilla elämänalueilla, sillä tuon 2,5 h viikossa minä saan sukeltaa etsimään sitä mikä minussa on parasta, inspiroivaa ja kaunista.
Ihmettelen joka viikko, miten sellaisesta väsyneestä kärtyapinasta tulee kuin taikaiskusta onnellinen. Vannotan itselleni, että panostan jatkossakin myös taidepuolen tekoon. Luova työ ei saa viedä jaksamista luovalta arjelta.
Itsekritiikki on kyllä kova, mutta laitan yleensä ”viikon hetelmät” eli kuvat uusista töistä ja vanhan edistymisestä kaverilleni, joka jaksaa virtuaalisesti kannustaa. Huomaan saavani tästä enemmän, kun voin jakaa sen rakkaan ystävän kanssa. Selitän ehkä hulluja juttuja ystäväni mielestä ”teoksistani”, mutta saan selittää niitä jollekulle, joka todella tuntee minut ja on nähnyt pirskahduksia siitä ihan puhtaimmasta kaosta, mitä maailmassa on.
Minulle se on siveltimet tänä syksynä, sinulle se voi olla musiikki tai rahisevat lehdet lenkkipolulla, mutta mene ja etsi se juttu, jossa on hieman taikaa tähän syksyyn <3
p.s. En uskalla laittaa tänne kuvaa omista töherryksistäni, en vielä. Ehkä joskus. Saatte sen sijaan valokuvataidetta espoolaisesta metsästä 🙂
