En ole oikeastaan koskaan ollut tyyppi, joka hiljentää tammikuuksi. Tanssilattioilla on tilaa, kun muut viettävät tipatonta tammikuutaan. Minä en vietä tipatonta. Minusta alkoholia ei tarvitse juoda niin paljon, että tipaton on tarpeen, voi juoda lasin tai pari tai kolme. Olen kuitenkin päättänyt, että vähempikin riittää, eikä viiniä tarvitse litkiä lasitolkulla lauantai-iltaisin. Mutta tämä ei ole tipaton, tämä on koko vuoden ja loppuelämän suunnitelma.

Olen kaivannut terveellisempää ruokaa. Ehkä se marras-joulukuun glögi, aurajuusto, piparimix tuntuu jossain 😉

Muutoin arki on aikalailla työtä, työtä ja työtä. Teen isoja juttuja ekaa kertaa elämässäni, täsmäytän kymmenien miljoonien raportteja ja laitan nimeni yhteystietoihin verottajalle, työttömyysvakuutusrahastoille ja tyyppien palkkatukihakemuksiin. Teen tämän kaiken oikeastaan tajuamatta kokonaiskuvaa. Yksittäiset asiatkaan ei ole tassuissa kiinni. Välillä mennään vähän sokkona mut pakko on mennä eteenpäin. 

Olen tosi väsynyt. En jaksa kirjoitella tänne kuulumisiani, sillä on tylsää kertoa olleensa taas 10 h töissä ja silti sähköpostissa on 73 lukematonta viestiä. En jaksa nähdä ystäviäni, joita en ole nähnyt vähään aikaan, sillä pelkään alkavani itkeä jos joku kysyy mitä kuuluu. Kuuluu sitä että väsyttää, kuuluu sitä että olen ehkä haukannut liian ison palan ja sen sijaan, että rauhallisesti ajan kanssa pureskelisin sen paloiksi menenkin paniikkiin ja tukehdun koko juttuun. Hei hei lupaava ura sitten juu. 

Mutta kun minä pystyn, minä pärjään ja minä opin. Kyllä tämä tästä. Ihan oikeasti. Uskon siihen ja luotan itseeni. Tällä alalla on vakio, että tammikuussa olen yhtä persoonallinen kuin ameeba. Että mietin kauhuissani elämäni olevan pelkkää työtä, en pääse urheilemaan joten siitä sitten suoraan illalla kotiin. Etten ikinä tapaa miestä ja perusta perhettä. Täytyykö edes mainita että olen ikävöinyt exääni enemmän kuin koskaan. Jännä muuten, että kun dumppaa jonkun, niin siitä tulee niin yksinäinen olo, että alkaa haikailla jonkin jo ihan todella historiallisen suhteen perään. 

Sitten tulee hetki kun muistaa nostaa katseen omasta navasta. Kävin eräs ilta moikkaamassa ystävääni ja hänen ihana masunsa oli kasvanut niin isoksi joulun aikana, että hihittelimme sille koko illan. Oli ihana saada pitää kättä vatsan päällä ja tuntea pikkuisen potkut. Tämän ystäväni luota lähden aina hymyillen ja sielu virkistyneenä. En tiedä mikä se taika on, mutta aion pitää siitä kiinni 🙂

Toinen ihanuus toivotti minut tervetulleeksi kotiinsa klo 23 kyläilemään. Sain nenäni eteen kaipaamani viinilasin ja lisäksi minut pakotettiin syömään, vaikka väitin ettei nälkä ollut. Olihan se kun alkoi syömään. Mietin siinä katsellessani hänen valmistautumistaan ulos, että minulla on kyllä kauniita ystäviä. Tälläkin tapauksella on ihanat mantelibambisilmät ja raikas nauru. Ei se sitä usko kun sille sanoo. Mutta onpahan kuitenkin. 

Tänään olen siivoillut kotona, estin kauniisti migreenin vierailun. Juttelin äidin kanssa pitkään puhelimessa. Palkitsin itseni kylppärin pesusta lämmittämällä saunan ja sitten vain loikoilin ja luin blogeja. Sain illaksi kotiinkuljetuksella ystävän, jonka kanssa oli hyvä istua sohvalla, juoda teetä, syödä ruisleipää ja vain olla. 

Joten ehkä tänä vuonna onkin tammikuu, jolloin olen hiljentänyt. Se tuntuu hyvältä.