Kao Kao

16.11.2013 kao kao

Tyttöjenilta

Eräänä sateisena marraskuisena iltana kaksi tyttöstä tapasivat toisensa eräässä kauppakeskuksessa kaukana kaukana Espoossa.

Tyttöset kävivät ensin syömässä pieneen nälkään. Vuohenjuustobrushetta oli taivaallisen hyvää, mutta 8 e alkupalaan olisin odottanut enemmän brushettaa. Yksi pieni pala jätti vain nälkäiseksi, olisin halunnut vielä vähän lisää ja ennemmän vuohenjuustoa (voiko sitä koskaan olla liikaa?). Onneksi seuraavana vuorossa oli leffa, joten pian massu oli täynnä karkkia, limsaa ja popparia. hi hii, hyvästi terveellinen elämä.

Kävimme katsomassa elokuvan Diana. Luulin meneväni katsomaan Dianan ja Dodin rakkaustarinaa ja sen traagista loppua. Sainkin ihan erilaisen tarinan yksinäisestä Dianasta, joka rakastuu Pakistanilaiseen sydänkirurgiin. Sen verran hämmentävää tämä miehenvaihdos tarinassa oli, että oli pakko googlettaa synopsis kesken leffan. Kun epäkohta oli selvitetty, olikin helpompi keskittyä itse leffaan.

Kuva: SF Film Finland Oy

Jotenkin tarina samaan aikaan sekä vakuutti minut, että tuntui epäaidolta. Kuninkaallinen perhe oli ymmärrettävästi jätetty taka-alalle tarinasta. Silti jotain puuttui. Diana oli varmasti henkisesti yksinäinen, mutta tuskin hän oli tuossa asemassa ja laajalla tuttavapiirillä noin paljon fyysisesti yksin ja tylsistynyt. Yksinäisyys olisi tullut ehkä aidommin esille, jos sitä olisi näytetty kohtauksina edustustehtävissä, joissa sali on täynnä ihmisiä ja silti olet henkisesti yksin, koska et tunne olevasi rakastettu. Elokuvasta jäi paljon pois siinäkin mielessä, että ihmiset ympäri maailman aidosti rakastivat Dianaa, eikä tätä näkökulmaa oltu hyödynnetty. Tässä oltaisiin päästy niin paljon syvemmälle, harmitti hieman ettei näin oltu tehty.

Silti, elokuvan lopussa, kun Diana kuolee, sain nieleskellä kyyneleitä. Muistin oman epäuskon, kun tuijotin kotona lapissa telkkarista uutisia, joissa väitettiin prinsessa Dianan kuolleen. Muistan kuvat hautajaissaattueesta ja yksinkertaisen ”Mummy” kortin muistoseppeleen päällä.

Tämän jälkeen kannattaakin palata todellisuuteen. Sateiseen marraskuun iltaan kaukana kaukana Espoossa.

Emme halunneet päättää iltaa näin ankeaan tunnelmaan, joten menimme glögille William K:hon. Nurkasta löytyi kasa lautapelejä ja pian meillä olikin tiukka Carcassonne-taistelu käynnissä tyttöjen tyyliin.

”Hei sä voisit laittaa sen tohon, saat pienen kaupungin pisteet siitä” ja ”oi ihanaa, sä saat niin paljon pisteitä tosta isosta kaupungista, kun se valmistuu” ja ”taas sä sait luostarin, kivaa, laita se siihen viereen, niin saat molemmat rakennettua kerralla”. Hanna pääsi peltopisteillä loppukirissä juuri ja juuri mun ohi. Ilta sai siis suloisen ja lämpöisen päätöksen. Oli suloista istua tunnelmallisessa pubissa juomassa glögiä ja pelaamasssa, kun ulkona on kylmää ja sateista.

Nauttikaa kaamoksestakin murut <3

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Leffat ja sarjat

10.11.2013 kao kao

Kun on ikävä isiä

En tiedä saako tällaista kirjoittaa, kun kaikki muut hehkuvat isäinpäivän onnea. Minun isini nukkui pois kolme vuotta sitten. Olen vähän pelännyt näitä merkkipäiviä siitä lähtien. Nyt on oikeastaan enää sellainen surullisen haikea olo, en enää itke kuin pieni vesiputous näinä muistopäivinä.

Olen miettinyt olinko hyvä tytär. Muistan tosi monta puhelua joihin en ehtinyt vastata, kun oli jotain tärkeämpää tekemistä. Monta Joulua, kun kävin vain moikkaamassa sen sijaan että olisin viettänyt aikaa isin kanssa. Viimeisiä vuosia sairaalassa ja sitä turhautumisen tunnetta, kun toinen ei puhu takaisin. Sitä viimeistä automatkaa yhdessä, isi ajoi ja koetti jutella, minä olin kiukkuinen äidille jostain ja mökötin.

Minulla on ollut yksi ja sama hautakynttilä kaapissa kolme vuotta. Minun piti viedä se ensimmäisenä isättömänä isäinpäivänä hautausmaalle. En voinut tehdä sitä. Hiippailla nyt yksin pimeällä jossain hautuumaalla. En halunnut pyytää ketään mukaan. Ja sitten, mitä se kynttilä siellä hautausmaalla tekisi, täällä jossain pk-seudulla, kun itse hauta on kaukana Lapissa.

Niinpä sytytän tuikut ikkunalaudalla. Ajattelen isiä. Muistelen niitä hyviä hetkiä ja sen sijaan että surisin menetystäni, koetan olla iloinen ja ylpeä siitä, että minulla oli isi. Isä joka rakasti minua, tällaisenä kuin minä olen.

Millaisia muistoja minulla on? Lapsuus on niin kaukana, että siitä uskaltaa jo kirjoittaa.

Muistan kun isi opetti minut tekemään rieskaa perheemme leipomossa. Ensin opeteltiin tekemään minirieska minulle (koristeena joko K tai sydän, K siksi, ettei se vahingossakaan eksy myyntiin menevien rieskojen joukoon (halkaisijaero noin 10 cm mutta ei lapsi sitä tajunnut)) ja sitten kun opin niin sain tehdä niitä myyntiinkin. Rieska oli meidän juttu ja söin sitä joka aamu teen kanssa aamupalana lukion loppuun asti.

Istuin mättäällä isän kotitilan lähimetsässä, isi harvoo metsää ja minä tiedustelen jokaisen puun kohdalla, että mitä jos siellä on oravan pesä, missä se orava sitten asuu. Hyvin pitkämielisesti isä valitsi jokaiselle oravalle uuden pesäpuun ja sai luvan kaataa vuorossa olleen puun.

Ollaan kalassa isän ja siskojen kanssa. Minä en halua laittaa matoa koukkuun, joten isi laittaa sen (siskot nauraa minulle), kilkatamme niin paljon, että kalat katoavat kauas läheltämme. Jos satun saamaan kalan, en halua ottaa sitä koukusta enkä tappaa sitä. Isi tekee tämän kaiken puolestani. Sen sijaan mökillä, kun kalat ovat jo turvallisesti kuolleet, niitä on kiva rapsutella puukolla, jotta suomut lähtevät. Savustetut ahvenet ja uudet perunat. Parhautta.

Näitä ja muita muistoja minä täällä mietiskelen. Katselen ikkunalaudalla palavia kynttilöitä ja toivon, että siellä jossain isillä on kaikki hyvin.

Suhteet Ystävät ja perhe Syvällistä