Olen halunnut oppia pelaamaan tennistä yläasteelta lähtien. Silloin se ei mahtunut aikatauluun ja myöhemmin olen unohtanut koko jutun liian kalliina. Viime syksynä sain kaveriltani idean ilmoittautua tenniskouluun ja sinnehän minä menin. Tällaiselle vähän ujolle tapaukselle oli hankalaa mennä ryhmään, jossa oli ihan tuntemattomia ihmisiä, mutta sinne minä suunnistin Prismasta juuri ennen tuntia hankitun mailan kanssa. 

Aluksi se lastentasoinen pehmopallo karkasi harjoitellessa harmillisen usein eikä edistystä tuntunut tulevan ollenkaan. Silti, oli päivä millainen tahansaniin vietettyäni 15 minuuttia tennistunnilla tämä tyttö hymyili niin leveästi, että hyvä kun mahtui hymy naamalle. Hiljalleen pitkin syksyä pallo alkoi välillä vahingossa mennä sinne minne pitikin sen sijaan, että olisi pomppinut hulluna pitkin kattoa, kulkukäytävään tai viereiselle kentälle… Olin kuvitellut, että puolen vuoden valmennus riittäisi, jonka jälkeen voisin pelailla kaverini kanssa ilman valmennusta (joka on aika turkasen kallista, melkein 700 €/lukukausi). Joulun tullen tajusin, että eihän se riitä, mutta en todellakaan ollut valmis jättämään valmennusta, sillä valmentajamme oli ihan loistava. 

Olen aina inhonnut koululiikuntaa, en kestä kilpailutilanteita, joissa joudun koko luokan eteen näyttämään, kuinka en osaa tätäkään juttua. Haluan että kaikilla on kivaa, en voittaa. Jos minulle näyttää virheeni, jään tuijottelemaan niitä ja unohdan kaiken muun. En todellakaan saa niistä ihmeellistä voimaa jolla voitan itseni joka kerta. Minusta ei siis millään tulisi huippu-urheilijaa, vaikka siihen tarvittavaa itsepäisyyttä täältä löytyisikin. Tällainen mentaliteetti vaatii opettajalta kannustavan opetusmetodin ja olen huomannut, että kun joku toinen uskoo minuun, niin pystyn melkein mihin vain (vaikka en itse siihen uskokaan). 

Valmentajamme oli juuri tällainen kannustava tyyppi. Ei ihme jos tyttöä hymyilyttää, kun vähän väliä kuuluu hyvä huuto, valmennuksessa on kivaa ja kun teet niitä virheitä, niin valmentaja keskeyttää harjoituksen, kertoo jokaiselle jonkin yhden jutun jota voisi parantaa, treenaa liikeen oikeaksi ja sitten jatketaan. Kun jutusta on saatu kiinni, siirrytään seuraavaan virheeseen. Sama lempeä opastus, jos lyönti ei sujunut, niin valmentaja kysyi minulta, mitä mieltä olen mikä meni pieleen? Siinä sitä piti sitten miettiä, että kylkiasento ei ollut ihan oikein, katse oli muualla kuin pallossa, ajatukset lenteli, saatto ei ollut kohdallaan tai etäisyys pallosta väärä. Samalla opin arvioimaan itseäni, taitojani ja seuraamaan mikä ei mennyt oikein ja tekemään korjausliikkeitä. 

Joulun jälkeen etenemiseni oli ihan hillitöntä ja kevät keltaisen pallon perässä juoksemisessa näytti valoisalta. Sain kuitenkin ikävän jalkavamman, jonka kanssa konkkasin melkein 2 kk pois pelistä. Silti toukokuuhun mennessä olimme saavuttaneet sellaisen tason, että pystyimme kesän ajan pelailemaan itseksemme. Mietittekö mistä tuo monikko äkkiä tuli? No siitä, että sieltä tuikituntemattomien ihmisten seasta löytyi tyttönen, jonka kanssa oli hyvä treenata ja jota nykyään voi jo kutsua ystäväksi. 🙂 Tämän tyttösen kanssa sitä on kesä juoksenneltu pallon perässä tuulisilla ulkokentillä, lyöty ihan väärin palloa, taisteltu ja saatu ihan hyviä pelejä aikaiseksi. Odotin siis ihan innolla uuden valmennuskauden alkua. 

No, meillähän muuttui valmentaja! Olin kuitenkin valoisalla mielellä, sillä olin kuullut tästä uudesta tyypistä hyvää ystävältäni ja menin ihan luottavaisin mielin tunnille. Töissä oli ollut vähän huono päivä, ja katsahdin ekan 20 min päästä kelloa vähän huolestuneelta, sillä oli edelleen väsynyt ja kiukkuinen. Missä oli taattu ja turvallinen tennistaikani? Missä hymy? Uuden valmentajan tyyli on huudella siinä kesken treenin korjattavista jutuista niiden hyvä-huutojen lisäksi. Aina, kun valmentaja sanoo jotain kesken lyönnin, keskittymiseni herpoaa ja jään kuuntelemaan maikkaa. Pom, pallo menee ohi ja missaan lyönnin. En saa kiitosta. seuraavalla kerralla sama juttu. Lisäksi valmentaja syöttää hieman liian vaikeita syöttöjä minulle, joka varon yhä jalkaani (sivuttaiset vahvat hypyt voivat saada sen venähtämään joka taas tietäisi muutaman viikon liikuntakieltoa). Haluaisin sanoa asiasta, mutta en kuitenkaan haluaisi vaikuttaa siltä, että olen heikko, en osaa ja tarvitsen helponnusta. Äh.

Viime kerralla minulla oli, jos mahdollista vieläkin huonompi päivä ja sovimme valmentajan kanssa edelliskertaa huonommin yhteen. En osaa enää lyödä rystyä, en kämmentä, en syöttää, sain kuulemma ihan saman verran niitä hyvä-huutojakin, mutta mitä väliä niillä on, kun niitä virheitä löytyy nyt joka paikasta? En minä voi pelata ilman itsetuntoa, sillä jos en usko siihen että pystyn vastaamaan jokaiseen lyöntiin, niin en todellakaan osu. Pelata osaan, mutta siinä vaiheessa, kun juoksin etukentälle palloa kiinni (ja pistettä jolla voittaisimme pelin) valmentaja huutaa minulle ”juokse juokse, saat sen kiinni” jolloin tietty lopetin juoksemisen ja jäin kuuntelemaan mitä minun pitäisi tehdä ja missasin pallon. Teki mieli käydä läimäyttämässä mailalla päähän. Aika nopeasti sen jälkeen loppui tunti ja yhä raivosta kihisten ilmoitin valmentajalle, että minulle ei huudeta yhtään mitään, kun olen lyömässä. Valmentaja totesi hieman vakavana, että selvä on. 

Ja sitten kun kuohu vähän laantui, niin minua tietysti hävettää. Haluaisin osata sanoa asioista nätisti ennen kuin ärsyttää. Haluaisin selittää tämän kaiken mitä tänne selitin sille valmentajalle, koska kaikesta huolimatta se on minusta hyvä tyyppi ja uskoisin hänen olevan myös hyvä valmentaja minulle, kunhan hän ei puuttuisi jokaiseen virheeseen ja keskittyisi myös siihen henkiseen valmentamiseen. Nyt tilanne on kuitenkin aika jäyhä ja mietinkin suuresti, että kannattaako minun jatkaa valmennuksessa. Satsaus on iso rahallisesti ja haluaisin sen takia nauttia jokaisesta tunnistani. Jos vaihdan ryhmää ja valmentajaa, menetän samalla sen hemmetinhyvän tennisparin, jonka kanssa pelaaminen todella sujuu, olimme sitten nelinpelissä samalla puolen kenttää, tai vastatusten toisiamme. En tiedä löydänkö toista samantasoista pelaajaa kaveriksi, joka samanaikaisesti kannustaa ja haastaa pelaamaan paremmin. 

Pelkään menettäväni todellä tärkeän ja hyvän asian elämästäni vain siksi, että en osaa puhua valmentajalle. Lisäksi, kun kaikilla muilla elämän osa-alueilla menee huonosti, niin haluaisin että edes tässä menisi hyvin. Ja hitto vie, minulla oli taattu onnellinen tunti elämässäni kerran viikossa, minä haluan sen takaisin. 

Pohdinta jatkuu, lopetanko vai taistelenko. En halua lopettaa, mutta en todellakaan jaksa taistella enää tenniskentälläkin. No, kokeilen vielä pari tuntia ja päätän sitten. 

Kuvat lainattu http://www.americasgreatresortsguide.com ja http://www.hdwallpaperstop.com