Riidat kuuluvat parisuhteeseen. Vanha sanonta rakkaudesta se hevonenkin potkii on aina ollut itselle läheinen sanonta. Koska oma luonteeni on super temperamenttinen, riidat ”kuuluvat” arkeen, ja tulta ja kipinää riittää. Itseni mielestä riidat eivät ole ns.  turhia. Niitä tarvitaan normaaliin parisuhteeseen. Jopa ne turhat ja typerät kinastelut. Joo, pakko myöntää välillä niitä turhia ja typeriä riitoja on aiheutettu liikaa ja niissä pitäisi tsempata ettei ehkäpä niitä niin paljon tulisi. Mutta silloin tällöin riidat on ok. Vai onko ?

Osaatko riidellä oikein ? Nostatko vanhoja riidan aiheita uusiin riitoihin ? Menetkö henkilökohtaisiin ? Puratko omaa epävarmuutta riitelemällä ? Puratko omaa pahaa oloa nostamalla jostain asiasta riidan ?

Itse olen huono puhumaan tunteistani, ja siirrän helposti pahan olon riitoihin. Tästä syytän lapsuuttani, sitä mitä olen nähnyt, miten riidat koin perheessäni lapsena. Minulle ei opetettu pyytämään anteeksi, asiat lakaistiin vaan halaamalla pois. Asioita ei selvitetty, niistä ei puhuttu. Kolmas maailmansota ja hetkessä kaikki on ohi.

Nyt aikuisena edelleen kamppailen anteeksipyynnön kanssa. Opettelen pyytämään anteeksi, myöntämään omat virheet. Vaikeata se on, haluaisin vaan käpertyä kumppanin kainaloon anteeksipyyntönä. Mutta onneksi hän vaatii kuulla nuo sanat, vaatii minua ” kasvamaan”. Olen myös harjoitellut kertomaan miksi minua ” riitelyttää” puhumaan omista tunteistani, mitä tunteita toisen teot saavat minussa aikaiseksi. Kuulostaapa aikuismaiselta. Ja kunpa se toimisi. Mutta ei se helppoa ole jos toinen osapuoli ei esimerkiksi yritä olla riidellessään yhtä aikuismainen. Ja sitten se menee lapselliseksi riitelyksi. Kunnon oravanpyörä.

Minkälainen sinä olet riidellessäsi ?