Kun tapasin avopuolisoni ensimmäistä kertaa, olin nuori, lähes teini vielä. En ajatellut häntä sen kummemmin. Törmäsimme kuitenkin uudelleen baarissa ja hän pyysi minua treffeille. Otin puhelinnumeron vastaan mutta olin lähes varma, että en mene treffeille. Mutta menin. Ihastuin. Pikkuhiljaa rakastuin. Aloitimme seurustelun. Pikaisesti erosimme. 

Joku outo side välillemme jäi, emme vaan päässeet yli toisistamme. Jokin veti meitä toisiamme kohti. Mutta emme pystyneet olla yhdessä, mutta emme pystyneet olla erossakaan. Monen mutkan kautta ja vielä useamman vuoden, kyyneleen, erehdyksen, riidan, myrskyn, naurun, ilon, sodan jälkeen olemme avopuolisoita ja rakastamme toisiamme enemmän kuin koskaan.

Hän tuntee minut, paremmin kuin minä itseni. Minä tunnen hänet, paremmin kun hän itsensä. En voisi kuvitella elämääni ilman häntä, en ole elänyt ilman häntä.

Olemme molemmat tehneet kasvaessamme virheitä, erheitä joista kumpikaa meistä ei ole ylpeitä, asioita mitkä satuttivat toisiamme paljon, ja asioita jotka varjostavat edelleen suhdettamme. Mutta olemme päättäneet päästä niistä yli, olemme antaneet menneisyyden olla menneisyyttä ja keskitymme nyt yhteiseen tulevaisuuteemme.

Uskon, että hän on sielunkumppanini, hän on elämäni rakkaus. Ja uskon, että me molemmat tarvitsimme sen ajan mitä olimme on/off suhteessa siihen, että pystyimme kasvamaan tähän suhteeseen missä nyt olemme. Haluaisinko, että menneisyys olisi hieman toinen ? Kyllä. Mutta menneisyydelle ei voi mitään, ja virheet pitää pystyä kääntämään vahvuudeksi.

Ja sitä me olemme.

Vahvoja yhdessä.