Sunnuntaina alkoi rv32+0, eli olen ollut nyt raskaana 32 viikkoa ja nyt on meneillään raskausviikko 33. En aluksi ymmärtänyt noiden laskutavoista mitään, koska jotenkin luontevammalta tuntui laskea kuukausia. Nyt en ole enää edes varma millä kuulla olen, seitsemännellä vai kahdeksannella? Nekin lasketaan eritavalla, koska raskaus kestää periaatteessa 9kk, mutta raskausviikkoina 10kk. Eiku.. No ihan sama, kestää sen aikaa kun kestää, mutta siihen on kaksi laskutapaa. 

Keskimääräisesti näillä viikoilla sikiö painaa 2000g. Siis kaksi kiloa painava vauva, joka vasta hetki sitten painoi tuskin 200g, on nyt jo ihan vauvan näköinen. Hän pitää jo silmiä hereillä ollessaan auki, säikähtää kovia ääniä mutta rauhoittuu kuullessaan tutut biisit Spotifysta. Hän tanssii masussa musiikin tahtiin tai vaipuu uneen rauhallisemman biisin soidessa – tai ainakin lopettaa riehumisen ja uiskentelee rauhassa. Hän on ollut jo ainakin kaksi viikkoa masussa pää alaspäin ja välillä meinaa jumpatessaan murtaa multa kylkiluun (siltä se siis tuntuu) – mutta ei haittaa, kunhan beibillä on kaikki hyvin, niin mä otan vastaan vaikka senkin. 

Pikkuhiljaa pitäisi alkaa miettimään oikeasti synnytystä, vaikka vielä muutamia viikkoja tässä onkin jäljellä, maximissaan kuitenkin enää yhdeksän. Mistä mä tiedän minkälaisen synnytyksen haluan tai mitä osaan toivoa, kun ensimmäinen fiilis joka mulla tulee mieleen on epätoivo siitä, että mä en yksinkertaisesti osaa synnyttää. Siis miten mun pitäis osata kun en oo koskaan kokeillut? Sama kun pistäis mut nyt kokeilemaan mäkihyppyä, ohjaamaan lentokonetta tai hyppäämään laskuvarjolla lentokoneesta – en osaa, en hallitse ja se tuntuu ihan liian extremeltä.

Tottakai samalla järki sanoo, että haloo, tähän mennessä jokainen äiti ja eläinkunnan emo on osannut synnyttää, joten kyllä mäkin osaan. Mutta mulle joka en yläasteella uskaltanut edes aloittaa tanssia mokaamisen pelossa, tää tuntuu kieltämättä melko hurjalta. En pelkää kipua tai repeämistä, tiedän jo että haluan kaikki kivunlievitykset mitä ehdin ja voin saada – mä en ala valehtelemaan, että musta olisi synnyttämään luomuna tai ehkä olisikin, mutta ei kiitos. En halua kokeilla. Ainakaan tällä kertaa.

Tiedän, että kivusta selviän jotenkuten ja repeämätkin paranevat ajan kanssa, mutta en ole tottunut olemaan tilanteessa jota en hallitse. Enkä tarkoita hallitsemisella mitään narsistista asioiden hallintaa, vaan ihan sitä, että yleensä teen asioita jotka osaan ja joista mulla on kokemusta. Olen spontaani ihminen, mutta en ole hyvä uusien asioiden kokeilemisessa jos ne ovat jotenkin pelottavia ja tästä syystä en ole koskaan esim. lasketellut. Mua hemmetti vieköön pelottaa pelkkä vähänkin korkeammalta kiveltä alas hyppääminen, miten mun pitäisi sitten yhtäkkiä luottaa omaan kehooni siinä määrin, että osaisin synnyttää? Näissäkin asioissa olen kyllä ristiriitainen, sillä otin esim. ensimmäisen tatuointini ennen korviksia.. mutta silti! Ei synnytystä voi verrata tatuoinnin ottamiseen, tatskan ottamista voi siirtää tai lopettaa sen tekemisen kesken jos sattuu ihan helvetisti tai pupu menee pöksyyn, mutta valitettavasti en voi kesken ponnistusvaiheen sanoa, että hei katsotaanko vaikka huomenna uudestaan? Ei tuu onnistumaan ei.

Mua myös pelottaa se, että jos sattuu jotain. Eikä sekään pelottanut mua vielä kuukausi sitten, koska silloin ajattelin, että ”noh siihen on vielä aikaa ja varmasti kaikki menee hyvin”, mutta nyt alkaa aika käymään pikkuhiljaa ja päivä päivältä vähiin ja olen alkanut pelkäämään, että kuolen tai vauva saa jonkun aivovamman. Tai vauva kuolee. Nää asiat ei vaivaa mua todellakaan 24/7 ja aina saan rauhoitettua itseni, en koe tarvitsevani mitään pelkopolia tms, mutta olisi se ehkä vähän omituista jos näitä asioita ei käsittelisi päässään. En mä ainakaan voi olla vaan ja tuudittautua tilastollisiin lukuihin, koska kyseessä on kuitenkin minä ja meidän vauva. Turha siis tulla kenenkään sanomaan, että autokolareissakin kuolee enemmän ihmisiä kuin synnytyksessä – se nyt ei ainakaan auta kun mulla on traumat autoistakin.. Ja edelleen järki napauttelee hyvin kovaa mua luunapeilla päähän, mutta tunteille ei vaan mahda mitään. Ei tämmösissä asioissa ainakaan.

Näiden asioiden lisäksi mulle iskostui tänään päähän se tieto, että mun perhe ei ole täällä silloin kun synnytys alkaa. Ihan sama oonko 22v vai 2v, mä tarvitsen mun äitiä. Ja tietenkin muutakin perhettä. Mä tiedän jo nyt, että tuun olemaan hyvin paljon paniikissa, itkemään ja Roopekin on veikannut, että asia menee näin: Roope tulee koulusta äkkiä kotiin, mä oon täällä yövaatteet päällä, tukka pystyssä ja itken, raivoan ja panikoin. Voi hyvin olla tai sitten tää menee niinkun mun veli neuvoi: ”1. Hyppää pöydälle 2. Levitä haarat 3. Noudata ohjeita. Eli ihan perus viikonloppu” – eli hyviä ja hyödyllisiä ohjeita tulee kyllä kuultua.. 😀 Varsinkin toi ”eli ihan perus viikonloppu” kohta oli ihan huippu, nauroin varmaan 5min täällä täysillä. Jokatapauksessa.. Me asutaan melko kaukana meidän perheistä, varsinkin Roopen perheestä ja kun h-hetki koittaa, haluaisin heidän olevan täällä. Haluaisin, että äiti halaa mua ja antaa pusun poskelle, isosisko sekoilee paniikissa, iskä on hermostunut ja taputtaa selkään ja sitten mun isoveli käskee kaikkien rauhoittua, mutta oikeasti sitäkin jännittää. Haluaisin myös Roopen perheen olevan täällä ja mun isän naisystävän. Haluan nähdä mulle tärkeimmät ihmiset Roopen lisäksi ensimmäisenä synnytyksen jälkeen, mutta valitettavasti se ei ole välttämättä mahdollista. Tiedän kuitenkin, että heistä jokainen on mun tukena ja elävät hengessä mukana, vaikka olisivatkin 100km päässä.

Tän postauksen piti oikeasti olla tosi iloinen ja sellanen kevyt päivitys vaan mun hyvistä fiiliksistä, mutta halusin kertoa rehellisesti siitä miltä tällähetkellä musta tuntuu. Samalla odotan todella paljon synnytystä ja haluan kokea sen, mutta juuri se fiilis siitä, etten osaa hallita kroppaani ja synnyttää alkaa valtaamaan mielen. Seuraavassa neuvolassa kuitenkin jutellaan jo synnytykseen liittyvistä asioista ja synnytysvalmennuksetkin alkavat, joten uskon niiden auttavan ainakin hiukan asiaa. Ja onhan mulla Roope tukena, joten enköhän mä selviä! Mulla on siis tavallaan luottavaiset ja 90% positiiviset fiilikset tulevasta extreme koetuksesta, mutta samalla kuitenkin pohdin mielessäni asian kääntöpuolta. Tiedän kuitenkin etten ole yksin näiden ajatusten ja pelkojen kanssa, vaan tää on täysin normaalia ja kuuluu asiaan. Enkä mä nyt liikaa panikoi täällä, kuten sanoin, nää asiat ei vaivaa mua 24/7 – mutta pikkuhiljaa sitä väkisin alkaa käsittelemään tulevaa edes jotenkin.

Mä en varmaan pysty oikeasti hengittää ennen kun vauva on syntynyt – tai luultavasti vasta sitten kun vauva on parikymppinen. Enkä luultavasti vielä silloinkaan. Jokatapauksessa, nyt jo yli 2kg painava vauva on kohta täällä ja me ei jakseta enää odottaa – ihan sama vaikka kuinka pelottaa. Postauksen kuvat käytiin kuvailemassa samana päivänä kun käytiin rakenneultrassa. Nää kuvat on meidän näköisiä ja onnistui mun mielestä niin hyvin – ihan meidän omalla järkkärillä ja rakkaan ystävän kuvaamana, eli aina ei tarvitse mennä ulkopuolisen kuvattavaksi.

Mä oon valmis äidiksi ja Roopekin sanoi pari iltaa sitten silitellessään mun masua, että hän kyllä haluaa ihan tosissaan meidän pienen tytön tyllerön tänne..♥ 

Karoliina