Mutkia matkassa

Ovulaatiotestin viivat eivät sitten koskaan tummuneetkaan. Se ainoa juttu, mikä tässä hommassa on aikaisemmin toiminut (ja vielä päiväntarkuudella), alkoikin sitten reistailemaan. Hienoa! Itse taidan tosin olla siihen syypää, sillä söin alkukierrosta minidisperiiniä kohdun limakalvoa paksuntamaan. Valtameren takaisten keskustelupalstojen mukaan se saattaa viivästyttää ovulaatiota, ja toivottavasti tämä on syynä tälle poikkeuskierrolle. Tutut ovisoireet onneksi kuitenkin bongasin, mutta vasta pari päivää oletettua myöhemmin, ja tietenkin tikut loppuivat niin, etten kerennyt saada dokumenttia asiasta. Olin jo kerennyt aloittaa lähes hysteerisen itkun kadonneen ovulaation perään, kun oireet onnekkaasti ilmestyivät samalla sekunnilla ja sain kuivata kyyneleet.

Edessä on tuskaiset kaksi viikkoa. Tämä on se vaihe, jota eniten inhoan tässä oravanpyörässä. Piinaviikot todella kuluttaa ainakin minun psyykettäni. Jopa uuden kierron alkamisesta johtuva pettymys on helpompi kestää kuin tämä tulosten odottaminen. Viheliäinen mieli on taas alkanut toivomaan, että josko nyt meillä kävisi tuuri. Se tekee mielikuvaharjoituksia positiivisen raskaustestin tekemisestä, vaikka kuinka yritän kieltää sitä ja tuputtaa mielikuvia menkkojen saapumisesta. Toivon ja pettymyksen välinen taistelu on taas käynnissä. Nähtäväksi jää, kumpi voittaa.