Niin rumaa

Tuntuu, että toistan itseäni, mutta niinhän siinä taas kävi. Aivan kuten pelkäsinkin. Vaikka kuinka yritin olla rakentamatta pilvilinnoja, tein sen silti. Ja kun ne sitten romahtivat, teki mieli löydä. Olin niin vihainen. Kirosin mielessäni kaikki tielleni osuvat ihmiset ja asiat. Kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat ylivoimaisilta ja suoranaiselta vittuilulta. Olisin halunnut löydä radiota, kun sieltä tuli mainos vauvojen maitohappobakteereista tai se toinen mainos, jossa sanotaan, että ihminen odottaa hissiä keskimäärin yhdeksän minuuttia ja vauvaa yhdeksän kuukautta ja kuusi päivää. Me ollaan odotettu jo yli vuosi! Milloin minusta tuli näin kipeä, että mainoksetkin pystyvät satuttamaan?

Nyt onneksi viha on jäänyt taka-alalle. Mutta siellä se vielä on.

Hyi kuinka rumaa tuollainen katkeruus on, voisi joku sanoa. Ja hän olisi siinä aivan oikeassa: se on aivan helvetin rumaa. Mutta silti se on, en minä ole sitä itse valinnut. Se vain tuli meille, vaikka me toivoimme jotain muuta.