Miten meille käy?

Tämä oli yksi näistä viikonlopuista. Suruviikonloppu. Olen itkenyt, maannut sohvalla ja lukenut blogeja ja keskusteluita. En mennyt juhlimaan halloweenia. Elämässäni on nyt tarpeeksi horroria muutenkin, enkä jaksanut nähdä ketään tai edes pukeutua asianmukaisesti. Olisin toki voinut hyödyntää tosielämäni kauhuja ja pukeutua negatiiviseksi raskaustestiksi. Mikä voisi olla pelottavampaa? Olisin varmasti alkanut itkemään joka kerta peiliin katsoessani.

Olen lukenut paljon vanhoja lapsettomuusblogeja, sellaisia, joissa on lopulta onnistuttu. Olen itkenyt niitä tarinoita ja vielä enemmän sitä lopulta tullutta onnea. He selviytyivät, vaikka olivat siellä missä minä olen nyt. He selviytyivät, koska onnistuivat. Sitten on niitäkin tarinoita, joissa on kaivattu yli kymmenen vuotta eikä kaipaus ole täyttynyt. On niitäkin, jotka ovat jääneet ilman, kokonaan. Siksikö, etteivät ole jaksaneet käydä läpi sitä kaikkea ja ovat luovuttaneet? Vai ovatko hekin tehneet kaikkensa ja kääntäneet joka kiven, mutta silti elämällä ei ole ollut tarjota kuin pettymyksiä?

Miten meille käy?