Teeskentelijä

Lapsettomuusaikana en ollut kovin avoin meidän ongelmasta. Tuntui niin paljon helpommalta käydä se kaikki läpi ilman julkisia paineita ja selittelyitä. Silloin ajattelin kuitenkin, että jos tulen raskaaksi, kerron varmasti kaikille, ettei meidän vauva ole mikään tavallinen kerrasta laaki. Mutta ei se niin mennyt: edelleenkin vain harva tietää, millaisen polun olemme käyneet läpi. En ole halunnut kertoa laajemmin, koska on tullut tunne, ettei se kuulu muille. Ei sen tarvitse olla julkista tietoa, miten itse kunkin lapset ovat alkunsa saaneet. 

Silti tunnen itseni ajoittain huijariksi. Siinä minä patsastelen mahani kanssa ja otan vastaan onnitteluita ihan kuin olisin joku tavallinen, hedelmällinen nainen. Onnittelijoilla ei ole aavistustakaan, mitä kaikkea tämän vatsan takana on. Joku saattaa minua katsoessaan ajatella, että tuo se on saanut kaiken, tuolle on kaikki helppoa. Eivät minun jo haalenneet arpeni näy muille.

Ja sitten voi käydä niinkin, että kun sopivassa keskustelussa ja sopivassa seurassa mainitsee, että tätäkin vauvaa yritettiin lähes kolme vuotta, muut kuittaavat avautumisen pelkällä joolla ja keskustelu jatkuu. Ei sitä voi ymmärtää, kuinka syvälle jotkin kokemukset vievät, jollei ole itse käynyt samassa paikassa. Enkä minä itsekään koe sitä kaikkea enää. Pystyin jopa nauramaan, kun kun eräs vitsaili meidän lapsen olevan seurausta humalaisesta telttayöstä. Kuinka kaukana se onkaan totuudesta, mutta kuinka vähän sillä onkaan merkitystä.