Aika joka kuluu

Kun olin ensimmäisen kerran raskaana, mieheni iloitsi siitä, että hänestä tulisi nuori isä. Hän sanoi aina halunneensa olla sellainen.

Nyt, kun en ole vieläkään saanut kertoa hänelle iloisia uutisia, tuo lausahdus on ollut mielessäni. Aika kuluu, ja me vanhenemme. Emme toki vanhoja ole vielä, mutta entä jos tässä menee vuosia? Entä jos odotamme ensin vuosia hoitojen onnistumista ja sitten vuosia adoptiolasta? Kaikki se odotus on pois meidän elämästämme, meidän nuoruudestamme ja meidän ajasta lapsiemme kanssa. Ehkä aika kuluu niin, että mieheni ei saa olla nuori isä.

Itse ole aina ajatellut haluavani äidiksi ennen kuin täytän 30. Vastikään huomasin, että minulla on hiukan yli vuosi aikaa tulla raskaaksi, jotta ajatus toteutuisi. Se on aika vähän. Toisaalta olen hirveän iloinen, että olemme tässä tilanteessa nyt emmekä vaikka viiden vuoden päästä. Silloin ajan kuluminen varmaan pelottaisi enemmän.

Eräs kaverini yritti lohduttaa minua lapsettomuussurussani sanomalla, että eräs hänen tuttunsa sai vauvan kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen. Jostain syystä se ei lohduttanut yhtään.

 

Kommentit (5)
  1. Melkein onnellinen
    29.1.2014, 17:26

    Olen onnekseni löytänyt sun blogin! Meillä on melkein sama tarina taustalla, poikkeuksena, etten ole raskautunut kertaakaan. Kaikki ajatukset jota olet tuonut esiin, pyörivät täysin samoin minun mielessäni. Ja kenelle näistä puhuisi… kukaan ei tunnu ymmärtävän tarpeeksi, eikä tietysti mitkään sanat lohduta, joten välillä on tunne, että asia on vain parempi käsitellä oman pään sisällä.
    Me olemme mieheni kanssa jo käyneet julkisen hoidon ensimmäiset vaiheet. Minusta ei löytynyt mitään selvää vikaa, mutta miehelläni oli normaalia enemmän hitaita siittiöitä. Diagnosoivat, että tilanteemme johtuu ilmeisesti lievästä spermaviasta, tai jostain muusta. Olen nyt syönyt 4 kk Clomifen lääkkeitä, joilla tehostettiin minun ovulaatiotani. Ensimmäisenä kuukautena katsottiin, miten lääke minulla toimii ja kyllähän se kaksi munasolua sai aikaiseksi. Meille tämä neljä kuukautta ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Seuraavaksi olisi edessä inseminaatiot, mutta mieheni on ikäväkseen tämän kevään kaikki viikot poissa kotoa, niin hoitoja ei pystytä tekemään ennen kesää. Mutta pitää muistaa, että kesällä julkinen ei tee lapsettomuushoitoja kesälomien vuoksi. Eli meidän tilanteemme tulee jatkumaan muuttumattomana ainakin syksyyn… 🙁

    1. Kiitos kommentista! Mukava kuulla muiden samassa tilanteessa olevien tarinoita ja kokemuksia. Blogeissa tapahtuva ajatustenvaihto tän lapsettomuusasian tiimoilta on itsellekin tosi tärkeetä, sillä eipä multakaan löydy reaalimaailmasta ketään vertaistoveria. Samoja ajatuksiahan me pöyritellään päässämme, joten onneksi netissä niille löytyy ymmärtäjiä 🙂

      Tosi kurja, että teillä on hoidot katkolla kevään 🙁 Ylimääräinen odottelu on kyllä yhtä helvettiä, mutta toivottavasti pystytte jotenkin kaivamaan positiivista asennetta siihen. Eikös kesätauko ala yleensä vasta juhannuksen aikoihin, joten jospa hyvällä tuurilla yksi hoito ehdittäis tehdä ennen sitä? Itsekin kovasti toivon, että me päästäis inseminaatioon jo tänä keväänä, joten ymmärrän sun malttamattomuuden.

  2. Niin, ei se lohduta, että voi saada lapsen kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen. Niin kauan kuin yrittää sitä lasta, on riski, että kaikki muu jämähtää paikalleen. Työ, parisuhde, ystävyyssuhteet. Tai sitten kymmenen vuotta odottamista, pettymistä, toivomista syö itseä ja kaikkia ihmissuhteita niin paljon, ettei mikään muu ole hyvin, sitten kun lapsi on vihdoin tulossa. Miten sitä osaisikin elää elämäänsä ilman lasta, ja samalla kuitenkin tehdä kaikkensa, että sen saisi?

    1. Tuo on juuri se dilemma, jota minä en ainakaan osaa ratkaista. En todellakaan osaa elää hetkessä ja nauttia elämästäni nyt, vaikka tiedän, että ”pitäisi”. Enkä tällä hetkellä osaa tai jaksa pitää huolta ihmissuhteistani niin kuin haluaisin. Ehkä se johtuu lapsettomuudesta tai jostain muusta, en tiedä. Työssäkin yritän vain selviytyä päivästä toiseen, ja se kyllä johtuu näistä oman elämäni huolista. Mutta jos odotusaikaa annetaan se kymmenen vuotta, ehkä siinä ajassa oppii elämään lapsettomuuden kanssa 🙂 Toivotaan silti, että meidän molempien matka tässä sumussa olisi pian ohi!

      1. Tuskin se 10 vuotta tosiaan on yhtä aktiivistä asian kanssa painimista kuin mitä tämä mennyt vuosi on ollut. Toivotaan, että odotus on pian ohi, tai ainakin, että elämä asettuu uusille tasaisille raiteille seuraavien vuosien kuluessa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *