Harmittaa

Olen huomannut, että uuden kierron alkamiseen reagoi aina vähän eri tavalla.

Kesällä se nauratti minua. Olin lomallani kiertänyt vieraita kaupunkeja pahoinvoinnista kärsien jo neljä päivää. Olin aivan varma, että kyse ei voi olla muusta kuin raskauspahoinvoinnista. Kun kävi ilmi, että eipä se ollutkaan raskautta, minua huvitti oma hyväuskoisuuteni. Että vielä näinkin monen kerran jälkeen vakuutuin kehoni oireista. Mikä hölmö!

Viime kuussa oli pakko käpertyä peiton alle. Teki mieli löydä jotain, vaikka seinää. Taisin olla jo vähän alkanut toivoa, joten suututti pudota taas nollapisteeseen.

Eilen taas ajatukset olivat hyvinkin neutraalit. Olen jo monta päivää ollut vakuuttunut, että tämä ei ole meidän tärppikierto, ja menkkojen alku oli luonnollinen jatkumo näille ajatuksille. Olin jopa iloinen, kun saapuivat päivän etuajassa.

Mutta, mutta… Alkua pitemmälle ei vielä ole päästy, ja sekös harmittaa. Vuoto ei alkanutkaan. Miksi, oi miksi, tämä muuten niin säännönmukaisesti toimiva kroppani alkaa nyt temppuilla? Minä haluaisin nyt vain mielenrauhan enkä mitään turhaa toivonnostatusta. En halua alkaa rakennella pilvilinnoja ja tippua siihen tilaan, että tekee mieli lyödä jotain. Raskauteen en usko, koska yhtään ei ole sellainen olo. Mutta vaikka kuinka huudan ”En usko, en usko, en usko!”, silti joku pieni ääni takaraivossa kuiskailee, että josko sittenkin. Se on se toivon perkele.

Kommentit (2)
  1. Jep, tätä aaltoliikettähän sitä eletään, pohjalta ylös ja takas pohjalle taas. Kiitos!

  2. Se toivo on ihan käsittämättömän suuri, mikä syntyy aina kun menkat ei ala ihan ajallaan. Ja se pettymys, kun ne alkaa, on niin suuri, ettei sitä voi muut käsittää. Voimia <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *