Itken

Itken. Sitäkin, että alkiomme kuoli taas. Mutta enemmän ehkä kaikkea muuta. 

Itken sitä, että kukaan ei soita eikä kysy, miten voin. Sitä, että se jonka kutsuin, ei tullut ja ne, jotka olisivat tulleet, ovat liian kaukana. Sitä, että minun kohdallani on suuri hiljaisuus ja tyhjyys. Itken sitä, että ne, jotka tietävät, ovat aivan hiljaa.

Itken sitä, että hiljaisuus on myös meillä kotona. Meillä on kaksi surua, ei yhtä yhteistä. Itken vessassa, suihkussa, selin niin, ettei toinen näe. Meillä ei ole sanoja eikä silitys lohduta. Elämäni tarina: nainen, joka itkee vessassa.

Itken sitä, että en voi lähteä. En voi pakata laukkujani ja etsiä jotain muuta. Tässä on minun ainoa mahdollisuuteni saada lapsi, enkä minä voi luovuttaa. 

Itken sitä, että uppoan aina vain syvemmälle. Niin syvälle, että hajoan miljooniksi kappaleiksi ja katoan pala palalta. 

Vaikka eihän tämä ole edes minun elämäni. Se on jonkun muun. Mutta kuinka surullista sitä onkaan seurata. 

Kommentit (12)
  1. Olen todella pahoillani. Voi kun jo toivoin toisenlaisia uutisia. Jään seuraamaan matkaasi ja toivon, että hoidot vielä onnistuvat.

    1. Kiitos myötäelämämisestä <3 Toivotaan, toivotaan…

  2. Olen odottanut malttamattomasti jokaista uutta postaustasi. Olen kanssasi samanikäinen ja valitettavasti samassa elämäntilanteessa. Olet pohtinut ja pukenut sanoiksi blogissasi prikulleen samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin itse olen käynyt läpi. Jokin aika sitten pyysin hyvää ystävääni lukemaan blogisi, jotta hän voisi ymmärtää paremmin minua ja nykyistä alavireistä persoonaani. Sydämeni pohjasta toivon, että me molemmat voimme jonakin päivänä muistella tätä aikaa suurena koettelemuksena, josta kuitenkin selvisimme.

    1. Kiitos sydäntä lämmittävästä kommentista <3

      Kovasti voimia myös sinulle tämän tilanteen kanssa painimiseen! Toivoa on.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *