On vaikein aika maan

Keväällä törmäsin erääseen runoon. Silloin sattui olemaan juuri huhtikuu, ja velloin lapsenkaipuussani ja pettymyksessäni. Tuo runo osui ja upposi. Se on kirjoitettu 80 vuotta sitten ja voi kertoa mistä vaan, mutta minulle se kertoo juuri minun vaikeuksistani. Voi miten monta kertaa silloin luin runon uudelleen ja uudelleen, usein kyyneleet silmissä.

 

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.

Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
— käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll’ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
— oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks’ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän — enkö sitä tietäisi!

Saima Harmaja 19.7.1931

 

Runo tuli uudestaan mieleeni, kun aamuradio soitti Jenni Vartiaisen uusinta biisiä:

Eikä ne oo kyyneleitä, joita vuori vuodattaa. Ne on kevään tekeleitä, kun se jäitä sulattaa.

 

Näin se on. Kevät tulee meille. Pimeintä on juuri hetkeä ennen auringonnousua.

 

 

 

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *