Nyt se on takana! Päällimmäisenä tunteena on kai helpotus, niin jännittävää oli mennä sairaalaan tämän asian kanssa. Käynti oli ihan positiivinen kokemus (niin positiivinen kun se nyt voi olla). 

Lääkäri oli mukava, samoin kuin hoitajakin. Tuntuivat asiantuntevilta ja kuuntelivat meidän toiveita. Hoitaja huomioi jopa henkisen puolen asioita sanomalla, että jutteluapua saa pyytää, jos siltä tuntuu. Lääkärin kanssa kävimme läpi pohjatietoja ja miehen siemennesteanalyysin tuloksia. Siittiöiden määrä oli kuusinkertainen normaaliin arvoon nähden ja liikkuvuuskin hyvä, joten mies pääsi paukuttelemaan henkseleitään. Myös meidät lähettänyt terveyskeskuslääkäri sai kehuja siitä, että oli tutkinut minut perusteellisesti ennen lähetettä.

Selittämättömyys on ollut suurin pelkoni tässä lapsettomuusasiassa, ja siksi ilahduinkin, kun munasarjojen ultraäänitutkimuksessa saattoi löytyä pientä selitystä, miksi meillä ei tärppää. Munasarjani näyttivät lievästi monirakkulaisilta eikä johtofolli ollut niin suuri kuin lääkäri olisi näillä kiertopäivillä odottanut. Lisäksi siskollani on PCOS, joten ehkä minullakin on jotain siihen viittaavaa. Minulta kuitenkin puuttuvat muut PCOS:n oireet, joten syndroomadiagnoosia en saanut. Olisipa tämä nyt se, mikä kiikastaa, ja tepsisipä siihen lääkkeet!

Seuraavaan kiertoon meille tehdään sitten inseminaatio. Lääkkeeksi minulle tulee Letrozol kasvattelemaan munarakkuloita. Kysyin lääkäriltä loppukierron tukilääkityksestä, kun on nuo keskenmenot taustalla, mutta hän oli sitä mieltä, että keltarauhashormonista ei ole mitään apua inseminaatiossa vaan jopa päinvastoin. Heillä oli kuulemma tutkittu aihetta. Toinen asia, joka minua hiukan yllätti, oli se, että Pregnyl-piikki pistetään vasta inseminaatiossa eikä päivää ennen, niin kuin olen muilla kuullut tehtävän. Minulle tämä oikeastaan sopii paremmin näin, sillä itseäni en varmaan pystyisi pistämään ja mieskin on piikkikammoinen.

Kysyin hoitajalta inssipäivän aikatauluista ja sain helpotusta omiin pähkäilyihini. Näyttäisi siltä, että voisin päästä inssiin ilman, että joudun järjestämään töitä muiden huoleksi. Sille iso jee, sillä edelleen suurin stressitekijä on lääkärissä ravaamisen ja työn yhteensovittaminen.

Vaikka käynti oli hyvä, silti en päässyt irti siitä ajatuksesta: Ei tämän pitäisi mennä näin. Ei tämän pitäisi olla tällaista. Mutta tällaista se nyt on. Onneksi on yksi maailman parhaista julkisista terveydenhuoltosysteemeistä 15 minuutin ajomatkan päässä.