On olemassa kahdenlaisia naisia, joita kadehdin.

Toiset ovat niitä huolettomia parikymppisiä opiskelijatyttöjä, joita näen kuntosalilla. Niitä, jotka huolehtivat tenteistä, työvuorojen ja bileiden yhteensovittamisesta ja poikien kanssa viestittelystä. Sellainen minäkin olin muutama vuosi sitten, mutta sellaiseksi en voi enää palata.

Toiset taas ovat äitejä. Väsyneitä tai energisiä, huolettomia tai vakavia, mutta äitejä. Niitä, jotka kahvipöydässä puhuvat luontevasti lapsistaan ja jakavat kokemuksiaan niin kuin miehet armeijajuttujaan. Niitä, jotka huolehtivat korvakierteistä ja työn ja lasten yhteensovittamisesta.Niitä, jotka saavat jakaa maailman, josta minä en tiedä mitään.

Viime aikoina en ole tosiaan saanut tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta onneksi on yksi me, johon minäkin saan kuulua.

Meitä ei tapaa somessa, työpaikan kahvipyötäkeskusteluissa tai sukujuhlissa. Me ollaan suurimmaksi osaksi olemassa vain netissä, nimimerkkeinä blogeissa ja keskustelupalstoilla. Mutta silti olen onnellinen, että minulla on tämä me. Olen iloinen siitä, että joku ymmärtää ajatukseni sanasta sanaan ja että saan lukea muiden tekstejä, jotka melkein luulen itse kirjoittaneeni. Että täällä on naisia, joille toivon lasta sydämeni pohjasta ja he toivovat sitä minulle. Onneksi on me.