Itken. Sitäkin, että alkiomme kuoli taas. Mutta enemmän ehkä kaikkea muuta. 

Itken sitä, että kukaan ei soita eikä kysy, miten voin. Sitä, että se jonka kutsuin, ei tullut ja ne, jotka olisivat tulleet, ovat liian kaukana. Sitä, että minun kohdallani on suuri hiljaisuus ja tyhjyys. Itken sitä, että ne, jotka tietävät, ovat aivan hiljaa.

Itken sitä, että hiljaisuus on myös meillä kotona. Meillä on kaksi surua, ei yhtä yhteistä. Itken vessassa, suihkussa, selin niin, ettei toinen näe. Meillä ei ole sanoja eikä silitys lohduta. Elämäni tarina: nainen, joka itkee vessassa.

Itken sitä, että en voi lähteä. En voi pakata laukkujani ja etsiä jotain muuta. Tässä on minun ainoa mahdollisuuteni saada lapsi, enkä minä voi luovuttaa. 

Itken sitä, että uppoan aina vain syvemmälle. Niin syvälle, että hajoan miljooniksi kappaleiksi ja katoan pala palalta. 

Vaikka eihän tämä ole edes minun elämäni. Se on jonkun muun. Mutta kuinka surullista sitä onkaan seurata.