Soitin

Tänään sain vihdoin soitettua terveyskeskukseen lääkäriajan toivossa. Pari viikkoa olen lykännyt soittoa sillä verukkeella, että on niin paljon muuta ajateltavaa, etten kerkeä. Tottahan se on ollutkin, mutta toinen puoli totuudesta on se, että olen mestari lykkäämään epämiellyttäviä asioita tulevaisuuteen. Tänään en kuitenkaan voinut enää vältellä väistämätöntä ja pakotin itseni luurin ääreen. Lähdin töistä lounaalle kotiin voidakseni soittaa jo päivällä, mutta en päässyt jonotusmusiikkia pidemmälle. Iltapäivällä soitin uudestaan ja jätin soittopyynnön. Hoitaja soitti minulle vähän ennen neljää, vain sanoakseen:

”Nyt ei ole yhtään lääkäriaikoja jäljellä, soitapa ensi viikolla uudestaan. Menee syyskuun lopulle aika.”

Puhelun jälkeen tuli vähän itku. Typerää, mutta silti. Kerroin näin ison ja aran asian, ja vastaukseksi käskettiin tekemään sama tunnustus ensi viikolla. Ei mitään pehmentäviä sanoja, ei mitään tietoa siitä, miten asioita sitten ensi viikolla viedään eteenpäin. ”Soitapa ensi viikolla, kiitos ja hei!”

Lääkäriajan saaminen kuukauden päähän kuulostaa julkisellä puolella ihan kohtuulliselta, mutta miksi niitä aikoja voi saada vasta ensi viikolla? Silkkaa asiakkaiden pomputtelua, sanon minä, katkera lapseton.

Ajatus yksityiselle menemisestä on käynyt mielessä, mutta rahasyyt vetävät julkiselle puolelle. Meillä ei myöskään ole mikään hirveä kiire, ja toivo luomutärpin mahdollisuudesta on vielä olemassa. Huokaan siis syvään ja soitan ensi viikolla uudestaan.