Vaikeaa

Taas on ollut hankalaa. Hetken ajan meni paremmin, mutta taudinkuvaan taitaa kuulua, että tasaisin väliajoin jokin kumauttaa henkisellä nyrkillä vatsaan niin, että ilmat lähtee pihalle eikä pysty hengittämään. Tällä kertaa sen teki perhetapaaminen, jossa ykköspuheenaiheena oli veljeni tuleva lapsi. On aika vaikeaa istua selkä suorana kahvipöydässä, kun tekisi mieli huutaa lattialla.

Ehkä se on minunkin vikani, enhän ole kertonut heille. Välillä mietin, pitäisikö kertoa, mutta aina tulen siihen tulokseen, etten jaksaisi sitä. Olen liian väsynyt omaan suruuni enkä jaksaisi kantaa muidenkin surua siihen päälle. Niinpä puhumme tyhjänpäiväisyyksistä. Tai oikeastaan minä vain kuuntelen. Ehkä he ovat huomanneet, etten ole hymyillyt kuukausiin. Mutta silti keskustelun aiheena on, kuinka sen ja sen tyttäreltä murtui käsi ja kuka tuttavista on matkaillut missäkin. Ja tietenkin odottavan äidin ja vatsassa kasvavan vauvan kuulumiset.