Vaikeaa

Taas on ollut hankalaa. Hetken ajan meni paremmin, mutta taudinkuvaan taitaa kuulua, että tasaisin väliajoin jokin kumauttaa henkisellä nyrkillä vatsaan niin, että ilmat lähtee pihalle eikä pysty hengittämään. Tällä kertaa sen teki perhetapaaminen, jossa ykköspuheenaiheena oli veljeni tuleva lapsi. On aika vaikeaa istua selkä suorana kahvipöydässä, kun tekisi mieli huutaa lattialla.

Ehkä se on minunkin vikani, enhän ole kertonut heille. Välillä mietin, pitäisikö kertoa, mutta aina tulen siihen tulokseen, etten jaksaisi sitä. Olen liian väsynyt omaan suruuni enkä jaksaisi kantaa muidenkin surua siihen päälle. Niinpä puhumme tyhjänpäiväisyyksistä. Tai oikeastaan minä vain kuuntelen. Ehkä he ovat huomanneet, etten ole hymyillyt kuukausiin. Mutta silti keskustelun aiheena on, kuinka sen ja sen tyttäreltä murtui käsi ja kuka tuttavista on matkaillut missäkin. Ja tietenkin odottavan äidin ja vatsassa kasvavan vauvan kuulumiset.

Kommentit (16)
  1. Olen niin mukana tunteissasi. Meilläkin pitkä matka takana ja pitkä edessä. Melkoista rämpimistä tämä on.. tuosta kertomisesta – olen itse kertonut muutamalle pitkästä yrityksestä, mutten hoidoista. Enkä aio tai halua kertoakaan. Juuri niiden kanssa on hankalaa olla samassa huoneessa, ketkä tietävät. Se aihe vaan on ilmassa.

    Tuhannesti tsemppiä ja jaksamista!

    1. Rämpimistä tosiaan… Voimia matkallenne toivon!

      Tuo on niin totta, että niiden kanssa, jotka tietävät, on hankala olla! Lapsettomuus on tosiaan elefantti huoneessa. Toiset eivät tiedä, että pitäisikö siitä kysyä vai ei, eikä se itsellekään ole helppo ottaa esille, varsinkin, jos paikalla on enemmän ihmisiä. Siksi minäkään en halua laajentaa uskottujen piiriä, vaikka tunnen itseni jopa valehtelijaksi, kun en kerro.

  2. Heippa!

    Pidempään olen blogiasi seuraillut ja haluankin kiittää sinua blogin pitämisestä. Aloitin blogisi lukemisen ennen kuin edes tiesin, että tulisin ajattelemaan monista kirjoittamistasi asioista samoin ja kamppailemaan itsekin lapsettomuuden kanssa.
    Me olemme kertoneet asiasta lähimmille ystäville, mutta esimerkiksi vanhemmillemme emme halua juuri siitä syystä kertoa, koska emme haluaisi aiheuttaa surua ja huolta heille.
    Paljon voimia ja tsemppiä teille!

    1. Kiitos!

      Toivottavasti teidän tienne ei kävisi niin monien pohjamutien kautta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *