Such a perfect day
Unta odotellessani ajattelin, että päivä oli ollut täydellinen. Ajattelin, että tässä, tässä on kaikki, mitä elämältä kaipaan.
– – –
Olin herännyt lauantaina aamuvarhaisella. Muu perhe nukkui vielä, kun pukeuduin, keräsin tavarani ja lähdin. Aurinko nousi ja rautatieasemalla tuoksui tuore kahvi. Nappasin pahvimukin ja smoothien mukaani ja nousin junaan. Matkan aikana suunnittelin vielä vähän tulevan päivän töitä ja aikatauluja. Koska olin tehnyt valmistelut hyvissä ajoin, olo oli rento, ja saatoin välillä jäädä tuijottamaan haikaroiden seisoskelua pellon laidalla. Saatoin välillä mietiskellä niitä näitä. Rakastan sitä tunnetta, kun olen ajoissa ja hyvin valmistautunut. En siksi, että järjestelmällisyys sinänsä ilahduttaisi minua erityisesti – vaan siksi, että silloin minulle jää aikaa kaikenlaiseen haahuiluun. Siitä minä pidän.
Perille päästyäni kävelin kirkkaassa säässä muutaman korttelin pituisen matkan. Katselin sinistä taivasta, ja mieleni teki vihellellä.
Vietin päivän kuvaten ja haastatellen työhöni liittyviä ihmisiä, joilla oli tarinoita kerrottavanaan. Välillä söimme lounasta ja jatkoimme sen jälkeen uudella kokoonpanolla. Ajattelin kiitollisena sitä auliutta, jolla he ammensivat itsestään; antoivat minulle kertomuksia, mutta antoivat myös myös ilmeitä ja eleitä valokuvia varten. He tekivät minun työstäni juhlan, jälleen kerran.
Iltapäivällä kaikki oli valmista. Pääsimme lopettamaan ajoissa ja ennätin suunniteltua aikaisempaan junaan. Junassa en enää tehnyt töitä. Suljin silmäni ja nukahdin. Nukuin syvää, onnellista unta. Ehkä se johtui siitä, että aurinko paistoi edelleen niiden maisemien yli, joita junarata halkoi, ja vähän valoa pääsi koko ajan silmäluomien raosta minun mieleeni. Välillä havahduin ja oloni oli kuin mairealla kissalla. ”Vielä puoli tuntia aikaa torkkua, ihanaa…”
Kun pääsin kotiin, lapset olivat pihalla. Kävin potkaisemassa nilkkurit eteiseen ja vaihdoin nahkarotsin huppariin. Violetit Hai-saappaat jalassani lampsin ulos ja vedin puutarhahansikkaat käteeni. Isot lapset pelasivat sulkapalloa kavereidensa kanssa ja pieni leikki hiekkalaatikolla. Aurinko sen kuin jatkoi paistamistaan. Minä haravoin pihan reunamia, marjapensaiden alustoja ja pensasaitojen juuria. Välillä juttelin aidan yli naapurin kanssa ja paijasin mukuloitani. Sanoin, että käykääs ostamassa jätskit.
Ilta alkoi viiletä, ja me menimme lopulta sisälle. Keittiössä tuoksui lasagne. Mustaa vettä ja saippuavaahtoa valui hetken aikaa talon jokaiseen lavuaariin, kun porukka pesi pihahommissa likaantuneita käsiä ja nauravia naamoja. Sitten syötiin. Aterian jälkeen lapset painelivat yläkertaan leikkimään ja minä istuin kaikessa rauhassa lukemaan lehtiä. Ilta-auringon säteet heijastuivat astiakaapin lasiovista juuri niin veikeästi kuin ne aina heijastuvat hetkeä ennen kuin oranssina hehkuva tulipallo painuu läheisen metsän taakse. Pyykkikone linkosi kodinhoitohuoneessa ja mietin, että huomenna voisi ripustaa pyyhkeet ja lakanat uloskin.
Sitten me katsoimme yhdessä telkkarista luonto-ohjelman ja söimme iltapalaksi valtavan kulhollisen hedelmäsalaattia. Lapset tassuttelivat isänsä kanssa yläkertaan lukemaan iltasatua. Minä katsoin uutiset ja urheiluruudun ennen kuin menin perässä petiin.
Unta odotellessani ajattelin, että päivä oli ollut täydellinen. Ajattelin, että tässä, tässä on kaikki, mitä elämältä kaipaan.
– – –
Elämässäni on viime vuosien ajan tapahtunut jotakin, mitä voisi kuvailla sanomalla, että se on totaalinen vastakohta Roosan Mangomalen– ja Murto-blogeille. Täydellistä tyytyväisyyttä siihen, että kaikki on tässä, paikoillaan, pysyvänä. Muuttuvia elementtejä on, mutta ne muutokset, jotka tapahtuvat, tapahtuvat näiden vakaiden raamien sisällä. Elämä on todella ennakoitavaa. Jokainen päivä ja jokainen viikko on todella ennakoitava. Rakastan sitä. Toivon, että tämä pysyisi. En toivo mitään sen enempää.
Kun tämä kaikki vain pysyy, minun ajatukseni saavat rauhassa ajelehtia vapaina. Minun rakkauteni lapsiani kohtaan saa virrata jokaisen päivän jokaisessa tunnissa. Minun askeleeni ovat kevyet, kun tiedän, minne seuraavaksi suuntaan.
En kaipaa muuttuvia maisemia. Kaipaan aikaa sille, että maisema pysähtyy ja saan tutkiskella sitä eri kanteilta. Nautiskella sen piirteistä. Joskus kavahtaa sen säröjä. Mutta sitten kääntää sen toisin päin tai ravistaa sitä hieman ja huomata asiat toisin. En haaveile muutoksesta. Siksi kai viimetalvinen yritys laatia ”ämpärilistakin” meni ihan pieleen ja tuloksena oli pliisu strategia, jota noudattamalla kykenisin lähinnä säilyttämään, en uudistamaan.
Laura de Lille pohti ja kysyi alkuvuodesta blogissaan, millaista itsekunkin elämä oli kolme vuotta sitten. Kysymys sai minun päässäni aikaan melkoisia virtauksia, kun tajusin, ettei elämäni ollut hetkahtanut kolmessa vuodessa oikeastaan mihinkään suuntaan. Ja, mikä vielä ravisuttavampaa, jos toiveeni toteutuisivat, se ei muuttuisi sen kummemmin myöskään seuraavien kolmen vuoden aikana. Jos unelmoin, unelmoin siitä, etten menettäisi mitään niistä asioista, jotka ovat elämässäni nyt.
Kun luen lehtijuttuja tai blogeja tai katson elokuvia tai dokumentteja ihmisistä, jotka löytävät sieluunsa rauhan tai ravintoa jatkuvasta muutoksesta, mietin toisinaan, pitäisikö minunkin etsiä itsestäni se puoli. Kadunko kenties vanhana, kun olen viettänyt nämä vuodet niin aloillani? Tulenko huomaamattani tukahduttaneeksi jotain itsessäni? En tiedä. En usko.
– – –
Mutta niin. Oikeasti minun ja vaikkapa nyt Roosan tyyleissä elää ja nähdä elämä, on kuitenkin yksi tärkeä yhtäläisyys. Taipumus rakastua hetkiin. Taipumus pakahtua niistä. Nähdä jotain todella pientä, jokin pieni liike tai sävy, ja tajuta: tässä on kaikki. Muuta ei tarvita. Jos kuolisin nyt, olisin saanut kaiken.