Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Sosiaalityöntekijät ovat osa monen erityslapsiperheen elämää, heidän roolinsa yleensä on tukea perhettä ja ohjata heitä tarvittavan avun piiriin. Auttaa perhettä ja lasta saamaan kaikki heille kuluvat etuudet, jotta arki olisi sujuvampaa ja helpompaa. Neuvoa läpi paperiviidakon ja antaa työkaluja selviämiseen. Olla perheelle se luotettava taho, jonka puoleen uskaltaa kääntyä. Olla avoin.

Olen nyt useamman kerran törmännyt kokemukseen, jossa erityislapsen vanhempi on osallistunut johonkin tilaisuuteen, jossa on ollut luennoimassa sosiaalialan edustaja eikä osallistuja ei ole voinut olla hämmästelemättä sosiaalialan ammattilaisen näkemyksiä siitä mitä erityislapsiperheen elämä on. Sitä, mitä on ääneen sanottu. 

Nämä sosiaalialan joko jo ammattilaisina toimivat tai ammattiin kouluttautuvat ovat tuoneet esille näkemyksensä siitä, kuinka huoletonta erityislapsen vanhemmilla on; heidän lastensa tulevaisuus on piirretty valmiiksi koulupolkuja myöten. Että ei ole huolta tulevaisuudesta. Tämä on käsittääkseni perusteltu erityisopetuksen tarpeesta, jota nämä alansa ammattilaiset jostain syytä uskovat jokaisen sitä tarvitsevan saavan. Kunhan vain pyytää. Osoittaa tarpeen.

 

Kuva: Pixbay

 

Kokemuksestani voin sanoa, ettei erityistarpeinen sujahda erityisammattiopiston ovesta pelkkää diagnoosiluetteloa heiluttelemalla. Erityistarpeisia on enemmän kuin erityisoppilaitoksissa paikkoja. Normaaliopetukseen on haastava saada tukea, ainakaan siinä mittakaavassa mitä moni erityistarpeinen nuori tarvitsee. Oppivelvollisen lapseni kohdalla olen käynyt julmaa taistelua, jotta hän saa käydä koulua, suorittaa lakiin perustuvaa oppivelvollisuuttaan.

Ammattiin opiskelevan lapseni kohdalla käytin useamman päivän neuvottelemalla, etsimällä oppilaitoksia ja istumalla palavereissa, jotta lapseni sai opiskelupaikan. Alalta, jonne ei alun perin halunnut. Sitkeästi hän opiskeli ja yhtä sitkeästi minä kyselin paikkaa linjalle, joka motivoi. Vuoden päästä onnisti. Kaikille ei käy näin hyvin.

Usein ammattiaan opettelevalla nuorella on takana haasteellinen koulupolku perusopetuksessa, paljon kokemuksia, jotka lyövät maahan. Onnekkaimmat kohtaavat oppiympäristön, jossa asuu ymmärrys ja kyky sekä halu tukea lasta. Iso osa kokee epäonnistumista, tuen puutetta, jatkuvaa negatiivista palautetta. Kokemusta erilaisuudesta, ehkä yksinäisyyttä. Siirtyminen uuteen, uusien vaatimusten ja haasteiden kohtaaminen voi olla vaikeaa. Vaatii paljon tukea ja voimavaroja. Niin perheiltä kun nuorilta itseltäänkin.

Ennen kuin on päästy ikään, jolloin ammatin opiskeleminen tulee ajankohtaiseksi, on yleensä käyty monta paperisotaa, kompasteltu huolien täyttämillä poluilla. Itketty niin, että kyynelillä täyttäisi Suomen järvet. Sopeuduttu.

Taisteltu lapsen oikeuksista käydä koulua, olla koskematon, arvokas. Oikeudesta kasvaa ja kehittyä, saada kaikki tarvitsemansa tuki. Vanhemmat ovat tukeneet lasta, kun itsetunto on tallottu, kukaan ei halua kaveriksi ja koulu tai päiväkoti syyttää lasta haasteelliseksi. On tehty pitkä matka, että on kasvettu erityislapsiperheeksi, hyväksytty se osaksi elämää ja opittu valitsemaan taistelut, joita käydä.

Vanhemmat ovat kasvattaneet kuoren, jotta paheksuvat katseet ja ilkeät tokaisut eivät lannista, syökse mustaan kaivoon, josta on vaikea päästä ylös. Osan arki uuvuttaa, tulee väsymystä, masennusta, avioeroja. Joudutaan uudenlaiseen oravanpyörään.

Sosiaalialan ammattilaisista osa on tuonut esille ajatuksen, että erityislasten vanhempien ongelma on se, etteivät he osaa päästää irti. Eivät osaa antaa hoitovastuuta muille. Antaa lapselle tilaa, sitäkö he hakevat ajatuksellaan? Tarrautuvat lapseensa tehden elämästään vaikeaa. 

Eriystarpeisten kohdalla puhutaan lapsista joita usein pidetään koulussa ja päivähoidossa ongelmina; vaaditaan jäämään sairaslomille, potkitaan ulos päiväkodeista, lyhennetään koulupäiviä, jätetään pois retkiltä. Kaikkien omaishoitajien vapaapäivät eivät aina toteudu. Hoitovastuuta ei siis oteta vastaan vaikka vanhemmat sen mielellään jakaisivatkin. Monen erityistarpeet ovat niin vaativia, ettei voi edes ajatella pyytävänsä naapurin teiniä lapsenvahdiksi. Hoitaminen kun vaatii jo ammattitaitoa vaikkapa peg letkuineen, lääkityksineen, apuvälineineen ja turvallisuuden varmistamisineen. 

Jokainen erityistarpeisen lapsen vanhempi on huolissaan nuorensa tulevaisuudesta. Kuka häntä auttaa, taluttaa eteenpäin tarvittaessa, kun vanhempia ei enää ole.  Auttaa raha-asioiden hallinnassa, auttaa ymmärtämään monimutkaisia hakemuksia ja asiakirjoja. Millaisen elämän erityislapsi pystyy rakentamaan, kuinka erilaisuutta huonosti sietävä yhteiskuntamme ottaa vastaan aikuisen eityistarpeineen? Löytyykö töitä, ystäviä, ehkä puolisokin. 

Jokainen vanhempi haluaa lapsensa oleva kykenevä levittämään siipensä, lentämään pesästä ja aloittamaan uuden rakentamisen. Elämään omaa elämää jossa ihminen hallitsee arkea eikä kaaos vie mennessään. Erityistä tukea tarvitseva tarvitsee sitä usein aikuisenakin, yhteiskunnalta sitä nihkeästi saa.

Tuskin kukaan seisoo kehityksen edessä, sitoo lapsensa siivet ja vie häneltä mahdollisuudet.

Kannustin nuoreksi aikuiseksi kasvaneen erityiseni ulos huoneestaan, pakkaamaan ja muuttamaan omilleen. Tuen häntä kaikessa missä hän tukea tarvitsee, pakotan hänet toimimaan itsenäisesti, vaikka näen, että joskus häntä hämmentää. Seison takana, otan kiinni, jos hän eksyy ja talutan takaisin polulle. Palavasti haluan hänen pärjäävän omillaan, osaavan toimia arkielämässä. Pysyvän toimintakykyisenä myös yllättävissä tilanteissa. Haluan hänen elämänsä kantavan. Haluan hänen luottavan itseensä.

Haluan, että sitten joskus, kun laitan silmäni kiinni eikä minua enää ole, tiedän, että hän pärjää. Hänen siipensä kantavat eikä hän pelkää.  Samaa haluan jokaiselle lapselleni.

Kuinka vieraantuneita erityislasten ja heidän perheidensä elämästä ovat ne sosiaalialan ammattilaiset, jotka ajattelevat erityislapsiperheen elämää huolettomaksi? Millaiset valmiudet heillä on tukea erityislapsiperheitä, mikäli he ajattelevat erityislasten vanhempien pääsevän helpolla?

 

Aiemmin:

Uusi selvitys mutta muuttuiko mikään

Seikkailu salaseurassa

Kun papriviidakkoon voi eksyä

 

 

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Luin Iltalehdestä Helsinkiläisen Anniinan tarinaa. Hänellä on laaja-alainen kehityshäiriö, joka kuuluu autismin kirjon sisälle. Lapsena hän koki olevansa erilainen, joku, jota tarkkaillaan ja tuijotetaan, jonka käytöstä hämmästellään. Varmasti tuttu tunne monelle erityistarpeiselle.

Ikävä oli lukea, että osa ammattilaisistakin leimasivat hänet lapsena asenneongelmaiseksi ja psyykkisesti sairaaksi. Kun Anniina löysi itselleen toimivan keinon, jolla auttaa itseään keskittymään, kangaspalan näpräämisen, ammattilaiset pitivät käytöstä erikoisena. Koulussa opettajat pitivät Anniina huolimattomana.

Pieni lapsi kuuli itsestään tämänkaltaisia arvioita, ammattilaisilta.

Kuva: Pixbay

Artikkeli herätteli minussa paljon muistoja. Kuinka kasvatusalan ammattilaiset kohtelivat lastani huonosti, arvioivat häntä kovaan ääneen ilmeet vihaisina lapsen läsnäolleessa. Kuinka koulussa avustaja käänsi hänelle selkänsä, kun hän yritti pyytää anteeksi. Kuinka surullinen hän oli, kun hänet eristettiin päiväkodissa yksin huoneeseen. Muut olivat ulkona. Kuinka koulupäivät pelottivat häntä jo illalla, nukkumaan mennessä.  

Kun lapsi koetaan hankalana, yksi tärkeä asia tuntuu unohtuvan; lapsen oikeudet. Hänellä on oikeus koskemattomuuteen, turvallisuuteen ja kasvuun sekä kehitykseen. Tukeen ja arvostukseen.

 Oman lapseni kohdalla terveydenhuollossa neuvola unohti jopa vaitiolovelvollisuutensa ja keskusteli lapseni asioista ilman lupaamme ja tietämättämme päiväkodin kanssa, päiväkodin aloitteesta. Sellaisen henkilön kanssa, jota emme olleet koskaan tavanneet. Tekivät suunnitelmia asioista, joista eivät oikeasti osanneet. Tekivät väärintulkintoja ymmärtämättä erikoissairaanhoidon lausuntoja tai toimia. Tietämättä kaikkia faktoja. Haluamatta tehdä kansamme yhteistyötä, vaikka pyysimme. Halusivat toimia salaa, selän takana.

Terveydenhoitajaa hävetti, päiväkotia suututti, kun jäivät kiinni toiminnastaan.

Artikkelissa Anniina kertoo, että hän on koko ikänsä pyrkinyt ottamaan huomioon valtaväestön sekä ymmärtämään heitä. Hän toivoo, että häntäkin yritettäisiin ymmärtää. Hän ei ole hidas ilkeyttään. Erilainen tahallaan.

Kohtuullinen toive, oikeutettu. Keneltä tahansa.

Erityispiirteiset pyrkivät sopeutumaan yhteyskuntaan, toimimaan parhaansa mukaan asetettujen sääntöjen mukaisesti. Täyttämään vaatimukset.  He eivät ole tietoisesti tai tahallaan hankalia, ongelmia. Heillä on kova tahto toimia oikein. Olla niin kuin me mutkin. Sopia joukkoon. Mutta valitettavan usein tuki on puutteellista. Kova tahto ei yksin riitä. Tarvitaan sitä ymmärrystä, ohjausta ja tukea. Erityispiirteiset kuormittuvat, väsyvät ja ehkä irrottavat otteensa. Näyttäytyvät erilaisina, hieman outoina. Yksinäisyys on usein erityistarpeisen ongelma. Ystäviä on hankala saada.

He kulkevat kengissä, jotka ainakin ajoittain tuntuvat ahtailta, puristavat. Niillä käveleminen sitoo koko toimintakyvyn, vie kaiken energian. Vaihtaisivat ne mielellään sopiviin, sellaisiin kuin muillakin on.

Ehkä meidän kaikkien pitäisi joskus kävellä lainakengissä. Sellaisilla puristavilla joilla kävelemiseen joutuu keskittymään koko ajan. Sellaisilla, joilla ei pysy muiden perässä vaan jää jälkeen vaikka kuinka yrittää kiriä.  Se saattaisi herättää ymmärryksen, ajatuksen siitä, että emme kaikki ole samanlaisia mutta silti olemme arvokkaita. Avaisi silmät ja auttaisi näkemään oman elämänsä ulkopuolelle.

Anniina löytää elämästään paljon tämän hetkistä hyvää. Hänellä on huonojen kokemusten rinnalla paljon onnistumisia. Meitä vanhempia hän neuvoo

” Älä myöskään sure, jos lapsesi ei voi jonkin ominaispiirteensä takia tehdä jotakin. Hänellä on oma juttunsa ja juuri se tekee hänestä arvokkaan.”

 

Aiemmin kirjoittamaani:

Mitä sitä odottaa?

Jäisitkö sateeseen?

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Törmäsin pari vuotta sitten kirjoittamaani tekstiin ja luettuani sen mietin, ettei koulumaailma ole paljoa edennyt tuosta kirjoituksesta. Samat asetelmat toistuvat julkisuudessa edelleen; väsyneet opettajat, vaativat vanhemmat ja röyhkeät lapset. Onko tässä käynyt niin, että on paljon puhetta mutta vähän tekoja. 

Kouluista nostetaan esille oireilevien lasten lukumääräinen lisääntyminen, väkivallan tai sen uhkan sekä karkean kielenkäytön olevan lähes jokapäiväistä ja opettajien nääntyvän uuden opetussuunnitelman alle jossa vastuuta oppimisesta on siirretty oppilaille aiempaa enemmän. 

Meillä pyyhkii hyvin; molemmilla lapsilla on tällä hetkellä opettajat joista tykkäävät. Me vanhemmatkin tykätään. Ajoittain joudutaan käsittelemään haasteellisiakin asioita, se tehdään yhteistyössä ilman rähinää tai syyllistämistä. Pelisäännöt on yhteisesti sovittuja eikä kumpikaan osapuoli nakerra toistensa auktoriteettia tai uskottavuutta. Me annamme opettajille työrauhan ja he eivät asetu yläpuolellemme. 

Uskon tämän osin johtuvan siitä, että lapsillamme on opettajat jotka ovat "oikeilla" paikoillaan. Erityisellä on erityisopettaja jolla selkeästi on Nepsy tuntemusta ja pelisilmää, kuopuksella on innostunut ja avoin opettaja jolla on kannustava ote lapsiin. Molemmat ovat positiivisia ja ulospäinsuuntautuneita. Eivät ankkuroi tehtyjä virheitä rasitteeksi. 

Näin tyyntä kouumaailmaa meillä ei ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu, että uskallan hengittää eikä puhelimeen vastaamisesta tule paha mieli. 

Kuva: Pixbay

Pari vuotta sitten, me olimme yhden koulukriisin portailla joten julkista keskustelua tuli seurattua aika tarkkaan:

Opettaja Tiina Keskinen kirjoitti kolumnissaan  tehneensä kolme virkavirhettä ja tehneensä oikein. Hän sai paljon sympatiaa ja taputuksia, vaikka menettikin hermonsa tilanteessa.

Kirjoitus kirvoitti Hesarin kolumnistin kirjoittamaan aiheesta; hän paheksui opettajan tapaa hoitaa asiaa, sitä; ettei hän pyytänyt lapselta anteeksi. Hän sai paljon haukkuja ja taputuksia kirjoituksestaan.

Asia kirvoitti myös toisen opettajan avautumaan, nyt Imagessa. Pitkän opettajanuran tehnyt Maarit Korhonen toivoo, että hänen kirjoituksensa saisi opettajat karistamaan kiltin tytön syndrooman ja saisi aikaan kapinaa. Hänen mukaansa opettajan työtä on mahdotonta tehdä ilman virkavirheitä.

Itse luen tätä kirjoittelua ihmetellen. Milloin koulumaailma meni tähän; Opettajat ja lapset vanhempineen tuntuvat olevan eri puolilla, toinen toistaan vastaan. Taistellen oikeuksistaan ja siitä, kuka on oikeassa. Opettajat kritisoivat lapsia ja vanhemmat opettajia. Wilmaa käytetään aseena, kasvottomana viestin viejänä johon voi kirjoittaa sekä lapsen rikosrekisteriksikin kutsuttua palautetta, että vanhempien (kohtuuttomia) vaatimuksia. Kaikilla tuntuu olevan paha mieli.

Mihin hävisi se työ ja ajatus siitä, että tehdään yhdessä lapsen parhaaksi? Ollaan kaikki samalla puolella, Lapsen puolella. Kaikki lapset eivät ole samanlaisia, osa on villimpiä, osalla on erityispiirteitä jotka aiheuttavat arkielämään (myös koulussa) hankaluuksia. Osa lapsista on rauhallisia, osa ujoja ja jotkut varmaan röyhkeitäkin. Ihan kuin me aikuisetkin.

Yhteistyö, osittain se taisi hukkua säästöpossuun, rahan vähyyteen.

Koulumaailma vedetään tiukaksi, resurssit leikataan minimiin. Erityisluokkia ei juurikaan ole, avustajia vähennetään. Me 70- ja 80- luvulla syntyneet vanhemmat emme näytä hyväksyvän sitä, ettei lapsemme ole täydellinen. Pelkäämmekö sitä, että me emme ole täydellisiä, jos lapsemme tekevät virheitä? Sen sijaan, että laittaisimme lapsemme seisomaan tekojensa takana ja opetelemaan, miten vaikeuksistakin selviää, syytämme opettajaa.

Itse olen ollut osallisena kaikilla puolilla;

olen ollut vastapuolella taistelemassa erityislapseni oikeudesta käydä koulua, olla koskematon ja arvokas. Siinä taistelussa ei lienee ollut voittajia, vaikka lapseni kouluolot paranivat täysin taistelun jälkeen. Vuosi oli raskas ja ajoittain itken sitä vieläkin, pöytää ei siis ole puhdistettu.

Olen istunut nöyränä ylä-asteen luokkahuoneessa keskustelemassa opettajan ja lapseni kanssa lapsen huonosta käyttäytymisestä, kuunnellut ja pahoitellut. Keskustellut lapsen kanssa, kovalla äänellä. Kotona. Vaatinut, pyytänyt ja neuvotellut. Tuloksiakin on tullut, minulla ja opettajalla on ollut sama tavoite; lapsi ja hänen etunsa.

Olen istunut hyväntuulisena opettajaa kuunnelleen, hän on kertonut minulle lapseni vahvuuksista mutta myös osa-alueista joita tulee kehittää. On käyty läpi haastaviakin tilanteita, rakentavasti ja yhdessä. Kaikille on jäänyt hyvä mieli ja usko siihen, että selvitään. Yhdessä. Yhteistyöllä.

Omaan kokemukseeni peilaten toivon mediassa esiintyvän kirjoittelun kärjistävän ongelmaa, tuovan esille vain turhautumista painaen hyvät asiat pöydän alle. Sillä suurin osa kohtaamistani opettajista ovat olleet asiallisia, ammattitaitoisia ja ainakin ulospäin antaneet kuvan, että pitävät työstään. Ja etenkin lapsista ja nuorista joiden kanssa työtään tekevät.

Suurin osa tapaamistani vanhemmista ovat olleet asiallisia, lapsen parasta haluavia ja koulun kanssa yhteistyötä tekeviä aikuisia jotka osaavat sanoa lapselleen Ei Käy.

Entä Wilma? No, toiset osaa käyttää sitä taitavammin kuin toiset

 

 

Aiemmin kirjoittamaani:

 

 

Me kaikki olemme samalla puolella

 

Erityisen rakkaana syntyneet

 

Wilmaa aikuisille

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Suomi on muiden hyvinvointivaltioiden tavoin kitkenyt lähes olemattomiin monia sairauksia, joita isovanhempamme ja ehkä vielä me keski-ikään ehtineet äidit ja isät olemme sairastaneet. Koska vain eloon jääneet ovat täällä kertomassa millaista oli sairastaa tuhkarokkoa, tulirokkoa tai poliota, sikotautia ja hinkuyskää, voi joillekin piirtyä kuva ärsyttävistä mutta kuitenkin hoidettavissa olevista, harvinaisista sairauksista.

Tauteihin kuolleet eivät ole tarinoita kertoilemassa.

Sairauksien vakavuus ja ikävät, jopa tappavat tai pysyvästi vammauttavat jälkitaudit unohtuvat. Samoin se, että nämä sairaudet jylläisivät yhä, ellei niiden ehkäisyyn olisi panostettu.

Rokottamalla.

Kuva: Pixbay

Tuhkarokkovirus on erittäin herkästi tarttuva. Kehitysmaissa tuhkarokko on merkittävä kuolleisuuden aiheuttaja lapsilla. Myös Euroopassa esiintyy tuhkarokkoa, lähinnä rokottamattomilla. Vuonna 2017 on EU- ja EEA maissa todettu 14 600 tuhkarokkotartuntaa, tammikuussa 2018 oli diagnosoitu jo yli tuhat tartuntaa.  44 tartunnan saaneista on menehtynyt.

Tuhkarokkovirus voi vahingoittaa keskushermostoa ja pelätyin komplikaatio on aivotulehdus. Tuhkarokko on erityisen vaarallinen pienille lapsille eikä sen hoitoon ole lääkettä.

Tuhkarokolta voi suojautua MPR rokotteella.

Vihurirokko on lievä virusinfektio, joka on aika lailla vaaraton muille paitsi alkuraskauden vaiheessa sikiölle. Tartunnan seurauksena lapsi voi saada vihurirokko-oireyhtymän. Yleisimpiä vihurirokon aiheuttamia vaurioita ovat silmä- kuulo- ja sydänvauriot. Vaikka vihurirokko on sairastettuna lievä, voi senkin komplikaationa saada aivotulehduksen.

Vihurirokolta voi suojautua MPR rokotteella.

Parotiitti eli sikotauti on sylkirauhastulehdus, johon voi liittyä myös kivulias kivestulehdus. Pahimmillaan kivestulehdus johtaa lapsettomuuteen. Komplikaatioihin kuuluu aivokalvontulehdus.

Sikotaudilta voi suojautua MPR rokotteella.

Rokotteita on kehitelty myös tappavaa jäykkäkouristusta vastaan, hinkuyskää ja kurkkumätää vastaan. Hepatiitteja voi ehkäistä rokottamalla itsensä. Polio on saatu kuriin rokotteilla. Suomessa jokaisella on mahdollisuus rokottaa itsensä 11 eri tautia vastaan ja näin välttyä sairastumiselta sekä sairauksien aiheuttamilta komplikaatioilta, joista osa todella vakavia. Rokoteohjelma on maksuton, kaikkien saatavilla ja tarkoin harkittu. Rokotteet tutkittuja, myyntiluvan saaneita ja turvallisiksi havaittuja.

Sairauksien ehkäisyyn tarvitaan laumasuojaa, eli suurimman osan väestöstä tulisi olla rokotettuja, jotta taudit pysyisivät kurissa. Suomessa rokotekattavuus on yleensä ollut hyvä, nyt rokotevastaisuus on ilmeisesti lisääntynyt.

Pohjois-Pohjanmaalla Luodossa pelätään nyt tuhkarokkoepidemiaa. Alueella rokotekattavuus on maamme pienimpiä ja tuhkarokolla on siellä mahdollisuus päästä valloilleen, näyttää voimansa. Vaikka epidemia tuli näin lähelle, väijyy oman oven takana, ei kaikki vanhemmat suostu rokottamaan lapsiaan ja suojaamaan heitä tartunnalta.

He ottavat mieluummin riskin. Lastensa kustannuksella.

Vanhemmat, jotka eivät rokota lapsiaan perustelevat rokottamattomuutta mm. kriittisyydellä ja sillä, ettei sairaudet ole riehuneet valoillaan vuosikymmeniin. He vapaamatkustavat niiden helmoissa, jotka huolehtivat lastensa rokottamisesta. Se onnistuu vain, kun rokotekattavuus on riittävää, nyt esimerkiksi Luodossa ei ole.  

Onko rokottamatta jättäminen oikeus, joka sallitaan, kun kyseessä on vakavat sairaudet, jotka olisivat kuitenkin helposti estettävissä? Ja kenen se oikeus on? Vanhempien, jotka ovat rokotevastaisia vai lapsen, joka ei ymmärrä tai osaa ottaa kantaa. Saako lapsen puolesta päättää. Että hän kantaa tämän riskin.

Vai onko rokottaminen velvollisuus, joka kuuluu vanhemmalle koska hänen tehtävänsä on suojella lapsiaan kaikin olemassa olevin keinoin. Pitää heidät terveenä ja turvassa vailla tarpeettomia riskejä.

Minä haluan pitää kaikki lapseni, elossa ja terveinä vailla turhaa kipua tai kärsimystä. Rokotan lapseni rokoteohjelman mukaisesti, pari rokotusta on annettu yli senkin. Lapseni sietävät rokotukset hyvin, eivät ole allergisia eivätkä yleensä ole saneet oireita rokotteista.

Rokottamalla lapseni suojaan myös heidän lapsiaan, jotka rokottavaisivat lapsensa mutta syystä tai toisesta rokotteet eivät sovi heille. Mutta pystymme suojaamaan heitä vain rokottamalla mahdollisimman suurella kattavuudella.

Onneksi nyt kohun keskiössä oleva tuhkarokkoepidemia jäänee pieneksi sillä terveydenhuolto on tehnyt kovasti töitä leviämisen estämiseksi. Kaikki altistuneet on selvitetty, osa on ottanut rokotteen ja osa on määrätty kotiin eristykseen. 

 

Aiheesta muualla:

Mikä rokotteissa epäilyttää?

Rokotevastaisuus leviää Euroopassa

Rokottaminen lapsilisän ehdoksi?

 

 

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Yhtenä iltapäivänä, lähes kymmenen vuotta sitten.

Vastaan puhelimeen; poliisista iltapäivää. Joko xxxxx on tullut kotiin? Nyt jo täysi-ikäinen lapseni pahoinpideltiin alaikäisenä suuren marketin pihalla, yllättäen ja ilman provosointia. Vieras, aikuinen nuori mies kävi päälle; heitti maahan ja potki.

Tekijä saatiin kiinni verekseltään, kiitos marketin vartijoiden. He näkivät tilanteen valvontakameroista ja riensivät apuun. Soittivat poliisin. Koko tilanne näkyi kameroissa, lapseni ei tehnyt mitään provosoivaa. Ajoi pyörällä kavereidensa kanssa.

Tilanne järkytti, söi turvallisuuden tunnetta. Kuka tahansa, milloin tahansa, mistä syystä tahansa.

Kuva: Pixbay

Meille tarjottiin sovittelua oikeudenkäynnin sijaan. Me otimme tarjouksen vastaan. Sovittelusta poistuessani olo oli hämmentynyt. Käyty keskustelu tuntui turhalta, sovittelijat puuttuivat epäolennaisuuksiin ja tekijä tuntui selviävän ilman mitään. Me emme vaatineet korvauksia mutta olisihan tekijää voinut edes puhuttaa tiukasti. Minun olisi ilmeisesti pitänyt se tehdä?

Nyt on perustettu työryhmä pohtimaan sovittelun rajaamista silloin kun on kyse lähisuhdeväkivallasta, perheen jäseniin kohdistuneesta väkivallasta. Sovittelun ei ole todettu vähentävän väkivaltaa tai katkaisevan sen kierrettä.

Kokemukseeni peilaten en hämmästele tulosta. Liekö oikaisi mitään meidänkään tapauksessa huolimatta siitä, että kyse oli satunnaisesta kohtaamisesta. Sattumasta joka vain osui kohdalle. Uhri olisi voinut olla kuka tahansa, valikoituen ilman erityistä syytä.

Naisjärjestöjen keskusliitto, Ensi- ja turvakotien liitto ja kriisikeskus Monika vaativat sovittelun poistamista vaihtoehtolistalta kokonaan käsiteltäessä lähisuhdeväkivaltaa. Vaikka Suomi on lähes joka ainoalla mittarilla mitattuna maailman turvallisin maa, tekee lähisuhdeväkivalta ilkeän poikkeaman mittaustuloksiin. Suomessa on muihin maihin verraten enemmän perheen sisäistä väkivaltaa, liikaa vuodesta toiseen.

Ollaan murheellisten laulujen maa, jossa jo esi-iät hakkasivat vaimot ja lapset, jos ne kiinni sai, näin kiteyttää Eppu Normaali kattaen kaikki Suomalaiset kliseet samalle levylautaselle. Onhan tuossa totuuttakin.

Kuva: Pixbay

Aina väkivallan tekijä ei ole mies, myös naiset käyttävät väkivaltaa. Se jää vielä useammin piiloon, häpeän alle ja moni mies on antanut julkisuuteen lausuntoja, joista ilmenee, ettei miestä aina edes uskota. Että vaimo hakkasi.

Väkivallan ehkäisyyn tulee panostaa. Häpeä, syyllisyydentunteet, pelko, voimattomuus, tarve ylläpitää kulisseja, toivon rippeet. Kierteen katkaisemisen edessä on monta estettä raivattavana.

Perheessä väkivalta ei ole vain kahden ihmisen välinen asia, se raastaa koko perhettä. Kaikki perheeseen kuuluvat kärsivät siitä tavalla tai toisella, mitään positiivisia vaikutuksia ei ole. Vaikka lapsiin ei kohdistuisi suoranaista väkivaltaa, tuo väkivalta tullessaan heillekin turvattomuutta, pelkoa ja epävarmuutta. Vaikuttaa kehitykseen, psyykeeseen, arkeen.

Väkivaltaisessa kodissa väkivalta on läsnä, silloinkin kun kaikki nauravat eikä kukaan lyö. Iskua kuitenkin odotetaan. Pelätään sitä hetkeä, jolloin nauru muuttuu huudoksi, itkuksi ja iskuksi.

Jos sovittelu on todettu tehottomaksi keinoksi, tulee suuntaa muuttaa. Joko sovittelua kehittää tai jättää se kokonaan pois. Väkivallan kierteen katkaisemiseen tulee panostaa kaikilla voimilla. Apua tarvitsevat sekä lyöty että lyöjä. Kumpaakaan ei saa jättää yksin. Toivottavasti työryhmällä on työnsä päätteeksi esittää uusia toimivia keinoja.

Kenenkään ei pitäisi pelätä.

 

Muualla aiheesta:

Lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisytyö

 

 

 

Pages