Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Mennään kovaa vauhtia kohti aikarajaa, joka meille annettiin. Koulun vaihtoon.

Viimeksi kiire syntyi siitä, että opettaja joka lasta opetti, siirtyi toisenlaisiin tehtäviin. Vastaamaan uusiin haasteisiin, helpottamaan monen muunkin tukea tarvitsevan oppilaan koulutietä. Sama opettaja oli opettanut lastani jo useamman vuoden, saanut aikaan merkittäviä onnistumisia ja näyttänyt lapselle, että koulutiekin voi olla turvallinen ja hyvä. Näytti, että oppimisenkin ilo on oikeasti olemassa ja lapsessa on runsaasti vahvuuksia. Koulussa aikuiset ovatkin lapsen puolella.

Opettaja ei astunut helppoihin kenkiin. Lapsen ensimmäinen kouluvuosi näyttäytyi raskaana ja oli täynnä huonoja kokemuksia. Niistä kokemuksista oli haastavaa alkaa rakentamaan luottamusta ja hyvää koulupolkua. Opettaja vastasi haasteeseen ja lapsesta näkee, että vastasi hyvin.

Hänellä oli taito kaivautua lasten maailmaan, nähdä se ajatusmalli, josta lasten toiminta nousi. Hän opetteli tuntemaan lapseni ja tiesi, että lapselleni luopumisesta ja koulun vaihdosta tulee vaikeaa. Hän teki paljon töitä pehmentääkseen vaihtoa, niin paljon kuin lyhyessä ajassa kykeni. Terapeutit tukivat kaikella toiminnallaan.

Muutos oli kuitenkin haastavaa, lapsen piti sopeutua paljoon ja nopeasti. Yhtä äkkiä lähellä ei ollutkaan ketään joka olisi tuntenut lapsen, ymmärtänyt ja osannut jo ennakoiden auttaa. Vaatimuksia esitettiin, niihin pääsemiseksi tarjoiltiin vain vähän työkaluja. Kaikki tutut rutiinit pyyhkäistiin pois.

Muutos oli kuitenkin helpompi kuin odotettiin, mutta näkyihän se. Jokin on muuttunut, pysyvästi. Mennään hieman väärään suuntaan eikä laivaa saa käännettyä reitilleen. Tämä on kolmas koulu missä ollaan. Kuitenkin saman koulukompleksin yksikkö kuin edellinen mutta ei yhtään samanlainen. Yhteistyö rehtorin kanssa on kuitenkin pysynyt. Ja se on hyvä, hän tuntee lapsen.

Ajatus koulunvaihdosta heitettiin esiin juurikin rehtorilta, ehkä varovasti mutta meidän korviin perustelut kuulostivat hyvältä. Kaikkihan me tiedämme sen olevan taas muutos ja tällä aikataululla se tulee liian nopeasti. Koulun vaihto ei ole epäluottamuslause, ei osoitus ammattilaisen epäonnistumisesta tai ammattitaidottomuudesta.

Se kertoo, että tämän koulun mahdollisuudet, resurssit tarjota tarvittavaa tukea ja panostaa yksilöllisyyteen eivät riitä. Tarvitaan koulu, jossa resurssit on laskettu eri tavalla, tukitoimiin panostettu eri näkökulmasta ja jossa ilmeisesti ollaan totuttu vastaamaan juuri niihin haasteisiin, joita me tuomme tullessamme.

Aistin, että lähtömme jättää jäljen. Ajatuksen epäonnistumisesta ja epäluottamuksesta. Ristiriidoista huolimatta olemme onnistuneet rauhalliseen yhteistyöhön. Vastahankaisuutta olen ihmetellyt ja palavereissa puhunut suoraan.

Lapsi ansaitsee kaiken tuen mihin hän on oikeutettu.  Siitähän tässä on kyse. Ja me ansaitsemme arjen, joka sisältää onnistumisia. Arjen, jossa ei tarvitse jännittää aina kun puhelin soi.

Meillä oli se, tiedän miltä se maistuu. Makealta, maku, joka peittää alle arjen karvauden.

Haluan sen takaisin.

 

 

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Arviointikeskustelu.

Niillä on ruvettu korvaamaan osa todistuksista, jossa osaamien osoitetaan numeroin.

Viime vuonna erityislapsemme toi kotiin paperin, jossa pyydettiin keskustelemaan lapsen kanssa ja laittamaan rasti siihen kohtaan asteikkoa, jonka lapsi kokee vastaavan omaa osaamistaan. Näin teimme. Luimme kysymykset ja keskustelimme lapsen kanssa missä kohtaa arvoasteikkoa hän arveli olevansa. Mihinkään ei tullut parasta mahdollista tulosta, parhaimmillaan mentiin taulukon puolivälissä, ehkä jossain kohtaa aavistuksen yli. Meidän silmiin arvio ei näyttänyt täysin epärealistiselta. Lapsi perusteli ajatuksensa.

 

Kuva: Pixbay

Lapsi, joka saa paljon negatiivista palautetta ympäristöltään, arvottaa itsensä sen mukaisesti. Kotona lapsi on erilainen kuin koulussa, etenkin tuossa vaiheessa missä lapsi oli uuden keskellä. Ymmällään ja epävarmana.

Sitten kävimme lomakkeen läpi opettajan kanssa. Ja saimme moitteet. Lapsi oli merkinnyt rastit väärin, todella väärin. Ei hän todellakaan osaa mitään näin hyvin kuin ajattelee. Meidän, vanhempien olisi pitänyt se ymmärtää ja lapselle kertoa, oikaista mokomat haihattelut.

Minä hämmennyin. Lomakkeessa lukee, että lapsi laittaa rastin siihen kohtaan missä arvelee itse olevansa. Ei. Sanoi opettaja jämäkästi. Vanhempien kuuluu ohjata rasti kohtaan, johon se kuulu, siis oikeasti. Koulun näkökulmasta.

Miten me vanhemmat voimme tietää missä kohtaa sen rastin tulee olla? Emme me ole päivisin koulussa. Me olemme omissa työpaikoissamme, suoriudumme siellä. Siellä laittaisin oman osaamiseni sinne yläpäähän, en parhaaseen. Kehitettävää varmasti on, mutta suoriudun hyvin.

Sen, miten lapseni on päässyt opetussuunnitelman mukaiseen tavoitteeseen, arvioi opettaja. En minä. Eikä lapseni. Erityislapseni. Hänellä on käsitys osaamisestaan ja hän sen kertoi koska kysyttiin. Me voimme tehdä arviota yhdessä opettajan kanssa, keskustellen ja asioita avaten. Tuoden esille havaintoja ja ajatuksia. Nän teimme edellisessä koulussa. 

Todennäköisesti lapsi peilasi itseään edelliseen kouluun, takana oli paljon onnistumisia. Uutta koulua käyty vasta hetki. 

Taso ei kelvannut ja meidän vanhempien olisi pitänyt se lapselle osoittaa. Minä kuvittelin, että verrataan niitä rasteja, kun lapsen rasti ja opettajan rasti ei täsmää, mietitään mistä tämä johtuu. Rakentavasti pohditaan, miten rasti saadaan siihen lapsen tavoittelemaan tasoon. Näin tehtiin normilasteni kanssa. He onneksi täyttivät lomakkeensa paremmin, osui enimmäkseen kohdalleen. Ei tullut moitteita. 

Keskustelun aikana hermostuin siihen jankuttamiseen, palattiin aina siihen, miten väärin kaavake oli täytetty. Miten tähän paperiin jäädään jumiin? Onko enää mahdollista edetä, jatkaa eteenpäin. Ensi kerralla olemme viisaampia.

En korottanut ääntäni mutta kuulin kuinka ääneni kiristyi ja tunsin, kuinka ilmeeni jäykistyi. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hyvää. Osaan lukea ja ymmärrän lukemiseni. Ehkä kysymyksen asettelua tulisi tarkentaa?

Tänä vuonna emme saaneet lomaketta.

Tänä vuonna keskustelu sujui hyvässä hengessä ja lapsesta löytyi vahvuuksiakin. Tunnelma kiristyi vasta sitten kun kävimme keskustelua terapeutin tarjoamasta palaverista, aikuisten kesken. Keskustelisivat keinoista ja toimintatavoista, joita terapeutti on lapsen kanssa työskennellessään havainnut hyviksi ja toimiviksi. Hän on paneutunut tämän tyyppisten ihmisten maailmaan ja ymmärtää paljon syitä ja osaa tarttua seurauksiin. Hän voisi kertoa mikä on tyypillistä käytöstä ja ajattelua Nepsy maailmassa elävälle, miten sinne voisi kaivauta ja oppia ymmärryksen kautta mukauttamaan lasta muottiin.  

Tämän tyyppisiä keskusteluja käymme me, vanhemmat ja terapeutti, jatkuvasti. Jokaisesta on jäänyt käteen jotain, joka on meitä hyödyttänyt, tehnyt lapsen elämästä helpompaa ja hallittavampaa. Edellinen, kokenut sekä arvostusta kerännyt opettaja ja terapeutti jakoivat asioita vähintäänkin kuukausittain, molemmat hyötyivät. Opettaja sai uusia vinkkejä toimivista toimintatavoista ja terapeutti vinkkejä työstettävistä haasteista.

Suurimman hyödyn keräsi lapsi ja se näkyi mm. olemisessa, käytöksessä ja oppimisessa.

Minulle kerrottiin, että nyt koulun aikuiset eivät koe tarvitsevansa tämän kaltaisia keskusteluita. Vedin henkeä ja rauhallisesti kerroin, että kyllä he tarvitsevat. Etenkin osa heistä. Kyllä he tarvitsevat.

Ei ole montaakaan viikkoa siitä, kun istuimme isolla porukalla, oli lääkäristä lähtien paikalla kaikki. Eräs opettaja kertoi kokevansa suurta epävarmuutta. Oli ymmällään ja vastentahtoinen. He heittelivät esille ongelmia ja vaativat niihin vastauksia, toiminta keinoja. Jotain on tehtävä ja pian.

Palaverin jälkeen olen saanut monta soittoa kotiin.

Nyt heille olisi tarjolla kaikkea sitä mitä vaativat mutta he eivät ota sitä vastaan. He loukkaantuvat ja vakuuttavat olevansa ammattilaisia, vaikka kukaan ei ole epäillyt heidän ammattitaitoaan. Ammattilainenkin tarvitsee ajoittain ohjausta ja perehdytystä uuden edessä, ihan jokainen ja jokaisen alan ammattilainen. Opettaja ei ole tästä poikkeus.

Kun heidän käyttämänsä keinot eivät selvästikään toimi ja uusia ei haluta ottaa vastaan, mitä pitäisi tehdä? Kun sitä kysyy suoraan, ei saa vastausta. Kun tarjotaan keinoja, torjutaan.

Ainoa mitä minä enää pystyn tekemään, on sanoa: kyllä te tarvitsette.

Jos jaettaisiin äitien hymypatsaita, en varmaankaan saisi sitä.

 

Ladataan...
Karvasta ja makeaa

Kotiuduin yövuorosta tavanomaista myöhemmin. Unen määrään sillä ei ole vaikutusta, sinnittelen hereillä lähes yhdeksään ja menen nukkumaan vasta kun olen saatellut erityiseni taksiin, joka vie hänet kouluun. Koulumatkaa on kohtuullistettu eikä lapsen tarvitse enää istua taksissa puoltatoista tuntia suuntaansa. Hieno juttu.

Puhelin jäi äänettömälle mutta sen soidessa nukun vielä niin pinnallista unta, että kuulen värinän. Vilkaisen näyttöön, onko syytä vastata?

On syytä. Lapsen koulun rehtori. Ei yleensä soittele kotiin mutta nyt soittaa. Uni karisee hetkessä.

Olemme edellisessä palaverissa isolla porukalla pohtineen nykyisen koulun sopivuutta ja sen resurssien riittävyyttä. Ei Ihan soiteltu samaa säveltä kun koulun vaihto nostettiin esiin mutta minun korviini toisen koulun resurssit kuulostivat sopivammalta kuin nykyisen. Mahdollisuuksia joustoon, yksilöllisyyteen ja tukitoimiin kuulosti olevan enemmän kuin nykyisessä koulussa. Ehkä Nepsy tietouttakin? Siitä en osaa vielä sanoa mutta aion sen selvittää.

   

                                        

                                        Kuva: Pixbay

 

Muutoksiin hitaasti sopeutuvalle lapselle tämäkin muutos rävähtää esille tilaamatta, nopeasti ja yllättäen. Ennakointiin jää liian vähän aikaa. Ei lapsi osaa miettiä tukitoimia, resursseja tai muutoksen tuomia mahdollisuuksia. Hän näkee ympärillään uusia ihmisiä, joihin hänen pitäisi luottaa. Varmasti testaa luottamuksen.

Niin tekee lapsi, jonka luottamus on rikottu, ei vain kerran vaan useasti. Testaa, koska tilanne tuntuu epävarmalta, pelottavalta. Ei hän itse tiedä testaavansa, toivottavasti ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät.  Sen ymmärtämiseen tarvitaan taustojen tuntemista, ymmärrystä siitä mikä on syy ja mikä seurausta. Kykyä kuulla lapsi silloinkin, kun suusta tulee käsittämättömyyksiä, taitoa tulkita lasta.

Lapsi tipahtaa uuteen ympäristöön, tilaan, joka on tuttu kaikille siellä jo oleville. Viime kerralla tässä tilanteessa odotettiin lapsen muokkautuvan, sopeutuvan ja muuttuvan siihen mitä muut jo ovat. Riisuvan pois kaiken kokemansa ja siirtyvän entisistä tavoista ja säännöistä uusiin noin vain. Osaavan huomioida toiset, vaikka hänet on heitetty uuden eteen ja kaikki on lapselle pelkkää kaaosta. Jäsentymätöntä ja  vierasta. Lapselle, joka tarvitse rutiinit, pysyvyyttä ja tottumusta. Lapsi, jolle muutos on haastavaa ja jolle muutos nostaa pintaan kokemukset. Ne pelottavat.

Muut olivat turvalliseksi kokemassaan, heille tutussa ympäristössä, jossa toimittiin heille muokattujen sääntöjen puitteissa. Heidän ei tarvinnut opetella mitään uutta, joustaa tai muokkautua. He jatkoivat kuten ennekin. Lapseni oletettiin mahtuvan niihin raameihin, nopeasti ja sujuvasti.

Jos ei näe lasta diagnoosin takaa, pitäisi nähdä edes diagnoosit. Tällä kertaa vadin enemmän, heti alussa.

 

                              

                             Kuva: Pixbay

Vaikka minulle annettujen tietojen valossa uskon koulunvaihdon tuovan mukanaan positiivisia asioita, valehtelisin jos väittäisin, ettei yhtään pelota. Sieltä ne tunnejäljet nostavat päätään, vanhojen kokemusten luomat möröt kurkkivat olan yli ja kuiskivat pelkoja korviini. Syöttävät epävarmuutta; kuunnellaanko meitä tällä kertaa, ymmärretäänkö lasta? Tehdäänkö kanssamme yhteistyötä? Hyväksytäänkö se, että lapsi varmasti reagoi voimakkaasti? Tajutaanko terapeuttien tuki, se on lapselle korvaamatonta. Paljon kysymyksiä, joihin saa vastauksen pikkuhiljaa, tilanne kerrallaan.

Työnnän möröt takaisin sinne mistä ne nousevat, en voi jäädä kokemusteni ja ennakkoluulojeni vangiksi. Koulun rehtorit ovat sata varmasti lapsen puolella, minä tiedän sen. Toinen heistä on seurannut lapseni kulkua jo pitkään, tietää polun, jota kuljemme. Varmasti haluaa meidän pääsevän perille. Puhuu kauniisti lapsestani, realistisesti haasteista ja on aina kuunnellut. Ja kuullut.

Me menemme avoimena, annamme uudelle mahdollisuuden ja uskomme siihen mitä kuulemme. Kaikilla meillä on sama tavoite, lapsen hyvinvointi. Yhtenä päivänä, ihan kohta, astelemme käsi kädessä sisälle uuden koulun ovista. Valmiina, avoimina ja luottavaisina.

Kyllä elämä kantaa.

 

 

 

 

 

Pages