Lähes tavallinen perjantai-ilta.

Paitsi, että syysloma oli kynnyksellä ja mies työpaikan virkistyspäivällä.

Pöytään katettiin kauniit astiat ja tehtiin pikkusen parempi ruoka, rento ilta tiedossa.

Kun Nepsy hiipii keittiöön, on levoton ja pyörii ympärillä, alat aavistaa jotain isoa olevan tulossa.

Kun hiljainen puhe alkaa ja jatkuu loputtomiin, tuntuu kuin sielu rusentuisi ja sydän räjähtäisi. Kun ratkaisukeskeinen sinäsi kuuntelet, hiljaista ja loputtomalta tuntuvaa puhetta siitä miten nuoresi on jäänyt yksin. Ulos kaikista kaveripiireistä. Miten hän suree, miten murtunut hän on ja miten hän kokee ettei entiset, nuoremman veljen kanssa yhteiset ystävät huomaa häntä. Ovat unohtaneet. Miten hän on yksinäinen. Surullinen. Eivät pelikaverit riitä.

Minä kuuntelen, nielen itkua ja pidän itseni kasassa. Se ratkaisukeskeinen osa minua yrittää kuumeisesti etsiä ratkaisua ongelmaan, joka tuntuu joltain, johon en voi vaikuttaa. Kunnes en enää pysty, kerään roskat ja kiirehdin roskakatokselle itkemään. Soitan naapuriin, on oltava joku ulkopuolinen, joka kasaa minut. Jotta voin kasata lapseni.

Kun nuori hiipii viereen, avautuu ja kertoo tunteistaan, ollaan tosi paikan äärellä. On kuunneltava, kuultava ja vastaanotettava. Vaikka sattuu ja koet ettei vastauksia ole, ettet kykene auttamaan. On tartuttava kiinni, annettava toivoa. Ihminen kestää paljon mutta oman lapsen hätä on vaikeinta mitä kohdata.

Nuoreni, jolla on aina ollut ystäviä, onkin yhtä äkkiä yksin. Syitä on monia; ikäerot, kasvaminen, korona, etäisyydet. Ei ole yhtä syytä johon tarttua, ei ole vastauksia tai toimenpiteitä joilla korjaisin tilanteen nopeasti.

Itkun valuttamat ripsivärit poskellani laadin jo hiljaista toimintasuunnitelmaa; soitan aikuiselle isoveljelle. Esiapu. Vie veljesi syömään. Olkaa kahdestaan. Äiti ja isä ei korvaa ystäviä, veli on paljon parempi vaihtoehto. Nuori purkaa sydäntään veljelle, joka ottaa kopin, kertoo murtuneelle äidille vievänsä nuoren pelihallille. Pelaavat biljardia. Nuori on innoissaan.

Olen yhteydessä koululle koska koulussa kavereita on, houkuttelen nuoren uusiin harrastuksiin. Tiedän, että tärkeää on kuunnella, kuulla ja olla läsnä. Kannustaa ja rakastaa.

Me olemme kiivenneet monen vuoren yli ja haluan uskoa, että tämänkin vuoren yli päästään. Yhdessä. Kumpikaan meistä ei taistele tässä yksin.