Sota ei yhtä miestä kaipaa

Sota ei yhtä miestä kaipaa. Kukaan ei ole korvaamaton.

Entä jos käyt sotaa, jossa olet korvaamaton? Olet erityislapsesi tai aikuiseksi kasvaneen erityislapsesi äänitorvi, oikeuksien puolustaja, jossa toimit kilpenä vääryyksiä vastaan.  Kun tiedät, että läheisesi tallattaisiin, hänen oikeutensa unohdettaisiin ja hänet hukutettaisiin ongelmiin ilman ulospääsyä ellet toimisi soturina hänen ja yhteiskunnan välissä? Ellet taistelisi, laittaisi itseäsi likoon koska toinen ei erityistarpeistaan johtuen, vammaisuutensa vuoksi, pysty. Hän putoaisi aallokkoon, josta ei ole pois pääsyä. Hänen lakisääteiset oikeutensa, joita hän ei tunne, sivuutettaisiin ja lähimmäisen rakkaus olisi poliitikkojen sananhelinää, joka ei yltäisi hänen elämäänsä mutta se kuvitelma, lupaus, siivittäisi jollekin puolueelle enemmän eduskuntapaikkoja.  Mielikuva siitä, että ketään ei jätetä, vaikka oikeasti kaikki heikot ja tietämättömät pudotetaan.  Vaalien jälkeen unohdetaan märkiin vaippoihinsa, toimeentulo-ongelmiinsa. Yksin. Kotiin. Hoivayksikköön. Jonnekin. Joutilaina. Tarpeettomina. Tuottamattomina.

Eikä kukaan menetä yöuniaan. Paitsi ne soturit, joita kukaan ei tunne, tunnista, tunnusta. Me emme nuku.

hand-984170_1280.jpg

Kuva: Pixbay

Työssäni kohtaan ihmisiä, joita kuolema pelottaa. Osa heistä ovat iäkkäitä, pitkään ja vakavasti sairastaneita. Osa suht nuoria, katsovat vakavina kuolemaa silmiin, taistelevat. He pelkäävät kipua, lopullisuutta, tuskaa. Menettämästä. Että eivät ehdi tai ehtineet elää.

Kuolema. Sitä minäkin pelkään. En pelkää kipua, menetettyä elämää, häviämistäni, en mitään mikä jäisi elämättä. En pelkää ikävää. Minä pelkään kesken jäänyttä vanhemmuutta, sitä, että en ehdi saada erityislapsiani valmiiksi, en pysty rakentamaan heille turvaverkkoa, keinoja selvitä. Että kuolen kesken kaiken. Häivyn, enennen kuin he ovat valmiita. Tarvitse vielä vuosia, jotta saan erityislapseni tuntemaan olonsa turvalliseksi, luottamaan siihen, että siivet kantavat silloinkin minä en kannattele.

Minulla on ollut syöpä, kaksi kertaa. Kesy, hoidetavissa. Ahdistus nousee siitä sairastumisen arpapelistä, arvaamattomuudesta, ymmärryksestä että en ole koskematon, kuolematon, ikuinen. Aina tukena. Seuraava syöpä voi olla isompi, pahempi, rumempi.

Minä panostan, pusken lapsiani eteenpäin. Haluan rakentaa heille kantavat siivet, luottamuksen itseensä ja kyvyn toimia tilanteissa, jotka he näkevät haastavina. Silmät, jotka näkevät kauas ja verkoston, johon turvautua, kun itse ei osaa. Minä haluan, että he eivät pelkää.

Minä en halua olla korvaamaton. Ja minä teen sen eteen töitä enemmän kuin moni osaa arvata.

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *