Ole vertainen, älä lannista!

Puuskahduksia, kiukkua, vihaa, epätoivoa, surua. Kertomuksia siitä kuinka keikutaan reunalla silloin kun on tunne, että haluaa pudota. Raakaa rakkautta, joka repii voimat, imee kaiken mutta välillä tuntuu, ettei anna mitään. Vaatimuksia, joihin ei jaksaisi vastata, tunnetta, että on kadottanut itsensä.

Tsemppiviestejä, sydämiä, voimahaleja, ymmärrystä. Kertomuksia siitä kuinka minäkin kuitenkin jaksoin, vaikka roikuin samalla reunalla, valmiina vapaapudotukseen. Ideoita avun ja tuen hakemiseen, neuvoja. Sinäkin jaksat, uskothan!Kuva: Pixbay

Iloa, onnistumisia, tasaisia hetkiä, kehitystä. Kuvia onnesta, ilonpisaroista. Helpotusta, riemua ja kertomuksia siitä, kuinka saatiin apua, arki sujuu ja rutiinit toimivat. Ope on mahtava, ymmärtää ja antaa mahdollisuuksia. Uusi koulu toi oppimisen ilon, hiljensi wilman ja antoi kokemuksia onnistumisesta. Kuvauksia prosesseista, yhteistyöstä, toimivista keinoista. itse keksityistä. Tämä auttoi meillä!

Tykkäyksiä, vilpitöntä iloa toisten puolesta. Toivon pilkahduksia; jospa mekin mennään kohti sujuvaa arkea. Kehuja, kannustusta.

Itse välttelin vuosia kaikkia vertaistukityhmiä, ajattelin niiden tukevan hengiltä, tukahduttavan. Tuovan erityisyyden niin isoksi osaksi elämäämme, ettemme enää näe muuta. Meillä oli ja on edelleen hyvä toimiva hoitokontakti ja loistavat terapeutit. Olen oppinut taitavaksi piilossa olevan tiedon kaivelijaksi, pelottomaksi kyselijäksi, joka vaatii Kelan virkailijalta vaivannäköä, perusteluja sitä heidän virkavastuuseen kuuluvaa neuvontaa. Vaadin tukitoimia, palavereita ja yhteistyötä.

Kun lopulta astuin sisään somen tarjoamaan vertaistukeen, tajusin, että meitä; meidänlaisia on paljon. Enemmän kuin luulin. Päiväkoti, koulu, rehtori ja moni muu oli saanut minut vuosien saatossa uskomaan, ettei mitään näin hankalaa, haastavaa ja työlästä ole koskaan aiemmin ollut. Tuskin tulee koskaan olemaan. Löytyi haastavampia, työläämpiä. Sinnikkäämpiä vanhempia, jotka jaksavat. Jaksavat silloinkin, kun luulivat sortuneensa. Tunsin kuuluvani joukkoon. Ja minulla oli annettavaa; tukea, ymmärrystä ja uskoa. Esimerkkejä.

Ja minä kun kuvittelin meidän olevan hyvin erityisiä, omituisia kummajaisia. Täysin poikkeavia. Olin väärässä.

Yhtä äkkiä vertaistukiryhmässä elämäänsä ja sen kurjimpia hetkiä työnsivät eteeni kymmenet perheet: suruja, turhautumista ja väsymystä. Raivoa, epätoivoa ja vihaa. Meidänlaisia on paljon; väliinputoajia, altavastaajia, taistelijoita. Koulun kanssa kamppailijoita, eksyneitä.

Vertaistukiryhmiä on perustettu paljon, niiden ylläpitäjät tekevät pyyteetöntä ja vastikkeetonta työtä. Haluavat antaa oman panoksensa yhteiskunnan heikoimpien tukemiseen. Osoittaa välittämistä. He jakavat omaa aikaansa ollakseen tukena muille. Arvokasta aikaa.

Vaikka itse yllätyin positiivisesti vertaistukiryhmien toiminnasta, tarinoista ja niiden tuomasta tuesta, huomaan niissä myös sen varjon. Ne hetket, jossa joku lyö jo lyötyä, arvostelee. Neuvoo pyytämättä ja raapii vereslihalla olevaa lisää. Tietää vaikka ei toisen kengissä ole koskaan kävellytkään. Pettää luottamuksen, ilkkuu. Kertoo totuuksia ja hämmästelee.

Muistetaan olla ihmisiä toisillemme, tuetaan. Ei lannisteta. Tarinoita ja totuuksia on juuri niin paljon kuin on perheitä, erityisen rakkaita lapsia, persoonallisuuksia. Elämä ei ole mustavalkoista, kukaan ei ole toisen elämän asiantuntija. Pidetään mielessä mitä on vertaistuki ja arvostetaan niiden aikaa, jotka jaksavat ylläpitää näitä ryhmiä. Hyväksytään toinen heikkonakin, rakennetaan tuki. Arvostetaan toisiamme.

”Kukaan, joka keventää toisen taakkaa, ei ole turha!”

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *