Osaatko arvioida oikein?
Arviointikeskustelu.
Niillä on ruvettu korvaamaan osa todistuksista, jossa osaamien osoitetaan numeroin.
Viime vuonna erityislapsemme toi kotiin paperin, jossa pyydettiin keskustelemaan lapsen kanssa ja laittamaan rasti siihen kohtaan asteikkoa, jonka lapsi kokee vastaavan omaa osaamistaan. Näin teimme. Luimme kysymykset ja keskustelimme lapsen kanssa missä kohtaa arvoasteikkoa hän arveli olevansa. Mihinkään ei tullut parasta mahdollista tulosta, parhaimmillaan mentiin taulukon puolivälissä, ehkä jossain kohtaa aavistuksen yli. Meidän silmiin arvio ei näyttänyt täysin epärealistiselta. Lapsi perusteli ajatuksensa.
Kuva: Pixbay
Lapsi, joka saa paljon negatiivista palautetta ympäristöltään, arvottaa itsensä sen mukaisesti. Kotona lapsi on erilainen kuin koulussa, etenkin tuossa vaiheessa missä lapsi oli uuden keskellä. Ymmällään ja epävarmana.
Sitten kävimme lomakkeen läpi opettajan kanssa. Ja saimme moitteet. Lapsi oli merkinnyt rastit väärin, todella väärin. Ei hän todellakaan osaa mitään näin hyvin kuin ajattelee. Meidän, vanhempien olisi pitänyt se ymmärtää ja lapselle kertoa, oikaista mokomat haihattelut.
Minä hämmennyin. Lomakkeessa lukee, että lapsi laittaa rastin siihen kohtaan missä arvelee itse olevansa. Ei. Sanoi opettaja jämäkästi. Vanhempien kuuluu ohjata rasti kohtaan, johon se kuulu, siis oikeasti. Koulun näkökulmasta.
Miten me vanhemmat voimme tietää missä kohtaa sen rastin tulee olla? Emme me ole päivisin koulussa. Me olemme omissa työpaikoissamme, suoriudumme siellä. Siellä laittaisin oman osaamiseni sinne yläpäähän, en parhaaseen. Kehitettävää varmasti on, mutta suoriudun hyvin.
Sen, miten lapseni on päässyt opetussuunnitelman mukaiseen tavoitteeseen, arvioi opettaja. En minä. Eikä lapseni. Erityislapseni. Hänellä on käsitys osaamisestaan ja hän sen kertoi koska kysyttiin. Me voimme tehdä arviota yhdessä opettajan kanssa, keskustellen ja asioita avaten. Tuoden esille havaintoja ja ajatuksia. Nän teimme edellisessä koulussa.
Todennäköisesti lapsi peilasi itseään edelliseen kouluun, takana oli paljon onnistumisia. Uutta koulua käyty vasta hetki.
Taso ei kelvannut ja meidän vanhempien olisi pitänyt se lapselle osoittaa. Minä kuvittelin, että verrataan niitä rasteja, kun lapsen rasti ja opettajan rasti ei täsmää, mietitään mistä tämä johtuu. Rakentavasti pohditaan, miten rasti saadaan siihen lapsen tavoittelemaan tasoon. Näin tehtiin normilasteni kanssa. He onneksi täyttivät lomakkeensa paremmin, osui enimmäkseen kohdalleen. Ei tullut moitteita.
Keskustelun aikana hermostuin siihen jankuttamiseen, palattiin aina siihen, miten väärin kaavake oli täytetty. Miten tähän paperiin jäädään jumiin? Onko enää mahdollista edetä, jatkaa eteenpäin. Ensi kerralla olemme viisaampia.
En korottanut ääntäni mutta kuulin kuinka ääneni kiristyi ja tunsin, kuinka ilmeeni jäykistyi. Luetun ymmärtämiseni on aina ollut hyvää. Osaan lukea ja ymmärrän lukemiseni. Ehkä kysymyksen asettelua tulisi tarkentaa?
Tänä vuonna emme saaneet lomaketta.
Tänä vuonna keskustelu sujui hyvässä hengessä ja lapsesta löytyi vahvuuksiakin. Tunnelma kiristyi vasta sitten kun kävimme keskustelua terapeutin tarjoamasta palaverista, aikuisten kesken. Keskustelisivat keinoista ja toimintatavoista, joita terapeutti on lapsen kanssa työskennellessään havainnut hyviksi ja toimiviksi. Hän on paneutunut tämän tyyppisten ihmisten maailmaan ja ymmärtää paljon syitä ja osaa tarttua seurauksiin. Hän voisi kertoa mikä on tyypillistä käytöstä ja ajattelua Nepsy maailmassa elävälle, miten sinne voisi kaivauta ja oppia ymmärryksen kautta mukauttamaan lasta muottiin.
Tämän tyyppisiä keskusteluja käymme me, vanhemmat ja terapeutti, jatkuvasti. Jokaisesta on jäänyt käteen jotain, joka on meitä hyödyttänyt, tehnyt lapsen elämästä helpompaa ja hallittavampaa. Edellinen, kokenut sekä arvostusta kerännyt opettaja ja terapeutti jakoivat asioita vähintäänkin kuukausittain, molemmat hyötyivät. Opettaja sai uusia vinkkejä toimivista toimintatavoista ja terapeutti vinkkejä työstettävistä haasteista.
Suurimman hyödyn keräsi lapsi ja se näkyi mm. olemisessa, käytöksessä ja oppimisessa.
Minulle kerrottiin, että nyt koulun aikuiset eivät koe tarvitsevansa tämän kaltaisia keskusteluita. Vedin henkeä ja rauhallisesti kerroin, että kyllä he tarvitsevat. Etenkin osa heistä. Kyllä he tarvitsevat.
Ei ole montaakaan viikkoa siitä, kun istuimme isolla porukalla, oli lääkäristä lähtien paikalla kaikki. Eräs opettaja kertoi kokevansa suurta epävarmuutta. Oli ymmällään ja vastentahtoinen. He heittelivät esille ongelmia ja vaativat niihin vastauksia, toiminta keinoja. Jotain on tehtävä ja pian.
Palaverin jälkeen olen saanut monta soittoa kotiin.
Nyt heille olisi tarjolla kaikkea sitä mitä vaativat mutta he eivät ota sitä vastaan. He loukkaantuvat ja vakuuttavat olevansa ammattilaisia, vaikka kukaan ei ole epäillyt heidän ammattitaitoaan. Ammattilainenkin tarvitsee ajoittain ohjausta ja perehdytystä uuden edessä, ihan jokainen ja jokaisen alan ammattilainen. Opettaja ei ole tästä poikkeus.
Kun heidän käyttämänsä keinot eivät selvästikään toimi ja uusia ei haluta ottaa vastaan, mitä pitäisi tehdä? Kun sitä kysyy suoraan, ei saa vastausta. Kun tarjotaan keinoja, torjutaan.
Ainoa mitä minä enää pystyn tekemään, on sanoa: kyllä te tarvitsette.
Jos jaettaisiin äitien hymypatsaita, en varmaankaan saisi sitä.