ITSEOHJAUTUVA DIGIOPPIJA
Helsingin sanomat tuo esille tutkimuksen, joka paljastaa, että uudet oppimismenetelmät heikentävät merkittävästi oppimista. Helsingin sanomien haastattelema Liisa Keltikangas -Järvinen sanoo Suomalaisen peruskoulun tasa-arvon olevan vaarassa. Elina Tuomi toi asian julkisuuteen bloginsa kautta jo aiemmin tänä syksynä, hänen mielestään koulutus ei ole kaikille tasa-arvoista, yhtä hyvää.
” Koululaisilta vaaditaan nykyisin sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ikänsä puolesta ole valmiita. ”
Liisa Keltikangas-Järvinen, Helsingin Sanomat, Katariina Malmberg 18.11.2018
Kuva: Pixbay
Suomi on aina loistanut hyvillä oppimistuloksillaan, Pisa-vertailussa olemme loistaneet kärkipaikoilla. Olemme olleet ylpeitä siitä, että luomme kaikille samat mahdollisuudet ponnistaa elämässään kohti hyvää, toimivaa ja taloudellisesti vaurasta tai ainakin vakaata tulevaisuutta vaikka lähtökohdat olisivat syvällä kuopassa. Kun oma motivaatio on ollut riittävää ja kiinnostus opintoja kohtaan on vetänyt hankkimaan tietoa, sivistystä ja ammattitaitoa, on huono-osasitsenkin lapsilla ollut mahdollisuus ponnistella kohti erilaista, hyvää elämää. Katkaista syrjäytymisen ketju.
Helsingin sanomien tutkimuksesta ennakkoon saamien tulosten perustella yksi suuri syy oppimistulosten heikentymiseen on digitaalisuuden lisääntyminen. Digitaalisuuden lisääntymisen vaikutukset näkyivät kaikilla Pisa-testien osa-alueilla; matematiikassa, lukemisessa, luonnontieteissä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa.
Lapsemme ja nuoremme osaavat kyllä käyttää digilaitteita, siitä ei ole kyse. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö niitä olisi ollut riittävästi saatavilla. Laitteistoa ja taitoa niiden käyttämiseen on. Tutkimuksen tehnyt psykologian tohtori Aino Saarinen pohtii syyksi keskittymisen sirpaloitumisen. Keskittyminen saattaa kiinnittyä laitteen ominaisuuksiin, ohjelmiin tai muuhun sisältöön. Lisäksi digisovellus sisältää sekä liikkuvaa että paikoillaan pysyvää informaatiota, sekä kuulon että näön varassa vastaanotettavia asioita. Työmuisti kuormittuu eikä oppimista tapahdu. Työmuisti ei kykene prosessoimaan tietoa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Toinen tuloksia heikentäväksi tekijäksi havaittiin ilmiöoppiminen, itseohjautuvuutta vaativa tapa oppia jossa oppilas itse asettaa oppimistavoitteita, selvittää mistä opittavassa asiassa on kyse ja mistä tietoa on löydettävissä.
Tässä jo varhaisessa vaiheessa itseohjautuvuutta vaativa yhteiskuntamme syrjäyttää varhain ja helposti heidät, joilla sitä itseohjautuvuutta ei ole. Tai heidät, joiden työmuisti on kapea. Nopeatempoinen, vauhdikkaasti eteenpäin soljuva digisovellus ei huomioi heitä, joille keskittyminen on vaikeaa, taustahäly häiritsee eikä jatkuvasti vaihtuvasta kuvasta tahdo saada kiinni.
Erityislapsi ei selviä yleisopetuksessa samalla tavalla tai samoilla keinoin kuin muut lapset. Suuret ryhmäkoot, vaatimus itseohjautuvuudesta ja mahdollisesti levottomiksi koetut digisovellukset kuormittavat erityisoppilasta eikä tiedot tartu kiinni. Aivot eivät jaksa prosessoida niitä, jättää muistijäljiksi ja muuttaa käytännön tiedoksi kaiken sen hälyn ja liikkuvuuden keskellä.
Moni erityislapsi kaipaa lepohetkiä ja rauhaa jatkuvasti yli vyöryvältä aistitulvalta. Suuret ryhmäkoot, avoimet tilat ja lisääntynyt yli luokkarajojen tapahtuva yhteistyö usean eri aikuisen ohjauksessa saattaa tuntua jäsentymättömältä kaaokselta, josta lapsi ei saa otetta. Hän joutuu käyttämään koko kapasiteettinsa sietääkseen tilannetta, oppimiseen ei jää enää paukkuja. Lapsi ei selviä ilman apua niistä olosuhteista, joissa hän yrittää toimia.
Kokemukseni mukaan koulu ei aina tunnista tai tunnusta lapsen ylikuormittumista. Heidän mittaristonsa suoriutumisen onnistumiselle, väsymiselle ja virikkeiden ylitulvimisille ei onnistu mittaamaan lapsen todellista olotilaa. He eivät näe, että lapsi venyy yli sietokyvyn, kuormittuu pikkuhiljaa, kunnes lasi läikkyy yli. Hämmästyneenä he katselevat räjähdystä, joka seuraa ylikuormittumista, sitä tilaa, kun ei enää jaksa ottaa vastaan. Venyä yli jaksamisen ilman taukoja.
Omasta lapsestani olen huomannut olotilasta, milloin koulu vaatii enemmän kuin lapsi kykenee antamaa. Hän jaksaa kyllä sinnitellä pitkään kaikkien vaatimusten kanssa, pinnistellä ja ruoskia itseään jaksamaan mutta koko ajan lasi täyttyy ja lasin reuna lähestyy. Kun ei itse osaa lasia tyhjentää eikä siihen ohjata tai anneta mahdollisuutta, läikkyy yli. Vääjäämättä.
Kun olen tuonut huoleni esille, asetutaan yläpuolelleni. Ei näy väsymistä, lapsi jaksaa venyä pitkiin tehtävärupeamiin, tykkää kaikista niistä uusista aikuisista, jotka yli luokkarajojen tapahtuva yhteistyö toi tullessaan. Samaan hengenvetoon saatetaan tuoda esille haasteita lapsen käytöksessä mutta yhteyttä ei ymmärretä. Ja juoksupyörä pyörii, loputtomasti.
Oppilaiden, joilla on ongelmia keskittymiskyvyssä, vaikeuksia koulusuorituksissa tai lapset, joilla on reippaasti poissaoloja koulusta, on lähes mahdoton osata itse hahmottaa mitä heidän tulisi oppia ja mistä tai miten he lähtisivät hakemaan tietoa.
Aino Saarisen mukaan painotetaan liikaa siihen, että digisukupolven lapset ovat erilaisia oppijoita kuin aiemmat sukupolvet. Hänen mukaansa ihmisaivojen tapa oppia asioita ei ole muuttunut 20 vuodessa. Opettajalähtöinen opetus on edelleenkin tie parempiin oppimistuloksiin.
Opettajaien suurimpia kritiikin aiheita on ollut se, että uuden koulutusreformin vaatiessa oppimisen olevan entistä yksilöllisempää, opetusryhmät kasvavat ja erityis- ja tukiopetukseen onkoko ajan vähemmän resursseja koska koulutukseen on kohdistettu isoja leikkauksia.
Uuden opetussuunnitelman tavoittet ovat hyviä; halutaan luoda innovatiivisia ja aktiivisia tiedonetsijöitä jotka osaavat sekä luoda että saavuttaa tavoitteita. Ketään ei kuitenkaan saa jättää jälkeen, jossain on oltava se auttava käsi joka ojentuu kun itse ei selviä.
Kyse on kuitenkin lapsista.
Aiemmin aiheesta:
Petetyt lupaukset, leikatut unelmat
Koulut ovat Laura Ingalseille, entä Eemelit?