Yhteistyöllä ehjäksi
Törmäsin pari vuotta sitten kirjoittamaani tekstiin ja luettuani sen mietin, ettei koulumaailma ole paljoa edennyt tuosta kirjoituksesta. Samat asetelmat toistuvat julkisuudessa edelleen; väsyneet opettajat, vaativat vanhemmat ja röyhkeät lapset. Onko tässä käynyt niin, että on paljon puhetta mutta vähän tekoja.
Kouluista nostetaan esille oireilevien lasten lukumääräinen lisääntyminen, väkivallan tai sen uhkan sekä karkean kielenkäytön olevan lähes jokapäiväistä ja opettajien nääntyvän uuden opetussuunnitelman alle jossa vastuuta oppimisesta on siirretty oppilaille aiempaa enemmän.
Meillä pyyhkii hyvin; molemmilla lapsilla on tällä hetkellä opettajat joista tykkäävät. Me vanhemmatkin tykätään. Ajoittain joudutaan käsittelemään haasteellisiakin asioita, se tehdään yhteistyössä ilman rähinää tai syyllistämistä. Pelisäännöt on yhteisesti sovittuja eikä kumpikaan osapuoli nakerra toistensa auktoriteettia tai uskottavuutta. Me annamme opettajille työrauhan ja he eivät asetu yläpuolellemme.
Uskon tämän osin johtuvan siitä, että lapsillamme on opettajat jotka ovat ”oikeilla” paikoillaan. Erityisellä on erityisopettaja jolla selkeästi on Nepsy tuntemusta ja pelisilmää, kuopuksella on innostunut ja avoin opettaja jolla on kannustava ote lapsiin. Molemmat ovat positiivisia ja ulospäinsuuntautuneita. Eivät ankkuroi tehtyjä virheitä rasitteeksi.
Näin tyyntä kouumaailmaa meillä ei ole ollut pitkään aikaan. Tuntuu, että uskallan hengittää eikä puhelimeen vastaamisesta tule paha mieli.
Kuva: Pixbay
Pari vuotta sitten, me olimme yhden koulukriisin portailla joten julkista keskustelua tuli seurattua aika tarkkaan:
Opettaja Tiina Keskinen kirjoitti kolumnissaan tehneensä kolme virkavirhettä ja tehneensä oikein. Hän sai paljon sympatiaa ja taputuksia, vaikka menettikin hermonsa tilanteessa.
Kirjoitus kirvoitti Hesarin kolumnistin kirjoittamaan aiheesta; hän paheksui opettajan tapaa hoitaa asiaa, sitä; ettei hän pyytänyt lapselta anteeksi. Hän sai paljon haukkuja ja taputuksia kirjoituksestaan.
Asia kirvoitti myös toisen opettajan avautumaan, nyt Imagessa. Pitkän opettajanuran tehnyt Maarit Korhonen toivoo, että hänen kirjoituksensa saisi opettajat karistamaan kiltin tytön syndrooman ja saisi aikaan kapinaa. Hänen mukaansa opettajan työtä on mahdotonta tehdä ilman virkavirheitä.
Itse luen tätä kirjoittelua ihmetellen. Milloin koulumaailma meni tähän; Opettajat ja lapset vanhempineen tuntuvat olevan eri puolilla, toinen toistaan vastaan. Taistellen oikeuksistaan ja siitä, kuka on oikeassa. Opettajat kritisoivat lapsia ja vanhemmat opettajia. Wilmaa käytetään aseena, kasvottomana viestin viejänä johon voi kirjoittaa sekä lapsen rikosrekisteriksikin kutsuttua palautetta, että vanhempien (kohtuuttomia) vaatimuksia. Kaikilla tuntuu olevan paha mieli.
Mihin hävisi se työ ja ajatus siitä, että tehdään yhdessä lapsen parhaaksi? Ollaan kaikki samalla puolella, Lapsen puolella. Kaikki lapset eivät ole samanlaisia, osa on villimpiä, osalla on erityispiirteitä jotka aiheuttavat arkielämään (myös koulussa) hankaluuksia. Osa lapsista on rauhallisia, osa ujoja ja jotkut varmaan röyhkeitäkin. Ihan kuin me aikuisetkin.
Yhteistyö, osittain se taisi hukkua säästöpossuun, rahan vähyyteen.
Koulumaailma vedetään tiukaksi, resurssit leikataan minimiin. Erityisluokkia ei juurikaan ole, avustajia vähennetään. Me 70- ja 80- luvulla syntyneet vanhemmat emme näytä hyväksyvän sitä, ettei lapsemme ole täydellinen. Pelkäämmekö sitä, että me emme ole täydellisiä, jos lapsemme tekevät virheitä? Sen sijaan, että laittaisimme lapsemme seisomaan tekojensa takana ja opetelemaan, miten vaikeuksistakin selviää, syytämme opettajaa.
Itse olen ollut osallisena kaikilla puolilla;
olen ollut vastapuolella taistelemassa erityislapseni oikeudesta käydä koulua, olla koskematon ja arvokas. Siinä taistelussa ei lienee ollut voittajia, vaikka lapseni kouluolot paranivat täysin taistelun jälkeen. Vuosi oli raskas ja ajoittain itken sitä vieläkin, pöytää ei siis ole puhdistettu.
Olen istunut nöyränä ylä-asteen luokkahuoneessa keskustelemassa opettajan ja lapseni kanssa lapsen huonosta käyttäytymisestä, kuunnellut ja pahoitellut. Keskustellut lapsen kanssa, kovalla äänellä. Kotona. Vaatinut, pyytänyt ja neuvotellut. Tuloksiakin on tullut, minulla ja opettajalla on ollut sama tavoite; lapsi ja hänen etunsa.
Olen istunut hyväntuulisena opettajaa kuunnelleen, hän on kertonut minulle lapseni vahvuuksista mutta myös osa-alueista joita tulee kehittää. On käyty läpi haastaviakin tilanteita, rakentavasti ja yhdessä. Kaikille on jäänyt hyvä mieli ja usko siihen, että selvitään. Yhdessä. Yhteistyöllä.
Omaan kokemukseeni peilaten toivon mediassa esiintyvän kirjoittelun kärjistävän ongelmaa, tuovan esille vain turhautumista painaen hyvät asiat pöydän alle. Sillä suurin osa kohtaamistani opettajista ovat olleet asiallisia, ammattitaitoisia ja ainakin ulospäin antaneet kuvan, että pitävät työstään. Ja etenkin lapsista ja nuorista joiden kanssa työtään tekevät.
Suurin osa tapaamistani vanhemmista ovat olleet asiallisia, lapsen parasta haluavia ja koulun kanssa yhteistyötä tekeviä aikuisia jotka osaavat sanoa lapselleen Ei Käy.
Entä Wilma? No, toiset osaa käyttää sitä taitavammin kuin toiset
Aiemmin kirjoittamaani:
Me kaikki olemme samalla puolella