Tämäkin oli tutkittava
Tuskin on päästy yli Pohjolakodin yllätystarkastusten tuomien epäkohtien aiheuttamasta kohusta, kun Yle julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin MOT ohjelman tekemästä selvityksestä kehitysvammaisten hoitoon keskittyvästä tukikeskuksessa Varsinais-Suomessa. Selvityksen mukaan sekä vanhemmat, hoidettavat että laitoksen entiset työntekijät toivat esiin hoitotapoja, jotka ovat eettisesti arveluttavia ja väkivaltaisia. Asia on poikinut rikosilmoituksen. AVI:iin on tehty kanteluita.
Tukikeskuksessa hoitojaksolla ollut Onni muuttui itkuiseksi ja lakkasi syömästä. Onni on mustelmilla. Kun tilannetta avattiin, hoitaja muistutti Onnia, että hänen ilmeisestikin kovakourainen kohtelunsahan oli hänen itsensä syytä; Onni oli yrittänyt purra hoitajaa.
Jotainhan tilanteessa on mennyt pahasti pieleen, kun auttajaksi ja ohjaajaksi tarkoitettu henkilö on aiheuttanut pelkoa ja mitä ilmeisimmin trauman. Asetelmassa, jossa kehitysvammainen lapsi kohtaa terveen ammattilaisen. Jossa ammattilaisella pitäisi olla näkemys, ymmärrys, kokemus ja toimintatavat, jotka eivät vahingoita, hankaa mustelmille ja jätä pelkoa. Ammattitaitoa.
Kyseinen kuntoutusyksikkö tarjoaa neuropsykiatrisesti oireileville lapsille ja nuorille kriisi-, tutkimus-, ja kuntoutuspalveluita. Neuropsykiatrian alle mahtuu niin ADHD, autismi, tourette kuin Asperger. Osalla heistä on myös kehitysvammadiagnoosi. Heidän haasteisiinsa kuuluu usein käytöshäiriöt, uhmakkuus ja vähäinen kyky hallita, tunnistaa ja säädellä tunnetilojaan. Kielellinen kehitys voi olla puutteellista, jolloin ohjeiden ymmärtäminen ja itsensä sanoittaminen on hankalaa, etenkin nopeasti eteen tulevissa tilanteissa tai ilman apuvälineitä, kuten kuvia.
Neuropsykiatrisesti oireilevat helposti tulkitsevat niin eleet, ilmeet kuin sanat väärin. Heillä voi olla vaikeuksia keskittyä, he ovat impulsiivisia. Motoriikka voi olla kömpelöä, uuden omaksuminen hankalaa ja rutiineista poikkeaminen voi näyttäytyä hyvin kuormittavana. Tämä johtaa helposti stressitilanteisen ja psyykkiseen ylikuormittumiseen.
Heidän käytöksensä on seuraus, ei syy. Ammattilaisen tulisi tietää tämä.
Ammattilaisen tulisi kyetä toimimaan tilanteessa niin, ettei hoidettavaa alisteta, nöyryytetä tai vahingoiteta. Kokenut, koulutuksen saanut ja työhönsä motivoitunut ammattilainen kykeneekin, hän erottaa tarpeellisen kiinnipidon, fyysisen rajoittamisen ja väkivallan. Hän taitaa otteet, joilla rajoitteet luodaan, tuntee edellytykset kiinnipidolle ja ymmärtää oman toimintansa merkityksen. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä ei ole tarttua kiinni, kaataa ja istua päälle.
Haastavien ja kehitysvammaisten lasten sekä nuorten kanssa tule ihan varmasti vastaan tilanteita, jolloin kontrolli on kadonnut ja joudutaan turvautumaan kiinnipitoon niin lapsen itsensä kuin henkilökunnankin turvaamiseksi. Hoidollinen kiinnipito ei kuitenkaan ole väkivaltaa, alistamista tai uuvutustaistelua. Se on koulutetuin ottein tehtävää, perusteltua ja mahdollisimman lyhytaikaista. Mapa-koulutus avaa ovia keinoihin hoitaa ne hankalimmatkin tilanteet satuttamatta.
MOT:n haastattelemat entiset työntekijät toivat esille, että kyseessä olevassa tukikeskuksessa ongelmaksi muodostuu se, ettei fyysistä voimaa osata käyttää tavalla, joka täyttää hoidollisen kiinnipidon kriteerit. Lapsia on raahattu niin, että heidän terveytensä ja turvallisuutensa on vaarantunut.
– Lapsiin kohdistetut pakkotoimenpiteet ja sitominen eivät ole sellaisia kuin
Mapassa opetetaan, vaan ihan väkivaltaa, yksi haastateltavista sanoo.
(Yle.fi/MOT Jouni Munukka, Riikka Kurki)
Kuva: Pixbay
Kommentointi on tietenkin vilkasta ja kantaa otetaan räväkästi. Osa ihmettelee, miten tuollaisen tilanteeseen on ajauduttu ja osa kyselee, että mitä sitten pitäisi tehdä, kun lapsi tai nuori riehuu, käy päälle. Ei kai tässä toista poskeaan tarvitse kääntää. Väkivalta tai nöyryyttäminen ei ole koskaan ratkaisu. Poskeaan ei tarvitse kääntää, hoidattavalla ei ole oikeutta vahingoittaa toista. Mutta hänellä on oikeus hoitoon, turvalliseen ja kuntouttavaan. Hoitajalla ei ole oikeutta käyttää väkivaltaa, nöyryyttää. Nöyryyttämällä, väkivallalla ja alistamalla ei korjata mitään, ei ladota vinoon rakentunutta neurobiologiaa suoraksi tai poisteta kehitysvammaa. Mutta sillä lisätään epävarmuutta, pelkoa ja sitä väkivaltaa.
Kun erityiseni aloitti koulutiensä, häntä pidettiin kiinni. Hoidollinen kiinnipito oli ehkä jonnekin toimintaohjeisiin kirjattu, toteutukseen sitä ei viety. Ammattilainen päästi pienen hämmentyneen, ohjeita ymmärtämättömän ja pelokkaan lapsen käytöksen tunteisiin, piti sitä uhmana. Loukkaantui. Suuttui. Ajoi lapsen äärirajoille, kunnes lapsi ei osannut muuta kuin raivota. Painoi lapsen kasvot alaspäin säkkituoliin, istui päällä. Aikuinen, 7 -vuotiaan päällä.
Kyllä minä väittäisin, että siinä on isokokoisella aikuisella ammattilaisella tilannetaju pettänyt ja otteet liian rajuja. Kun koulu saatiin lopulta vaihdettua, ei yllättäen kiinnipidolle ollutkaan samanlaista tarvetta. Ja silloin harvoin, kun oli, lapsi suhtautui niihin rauhallisesti, ei pelolla. Toisen koulun ammattilaisilla oli erilaiset keinot käytössä, ei tarvittu sitä kiinnipitoa. Edes hoidollisena. Väkivaltaisena ei koskaan.
Osaatteko arvata kumman koulun opetuksessa lapsi oppi lukemaan, laskemaan ja kehittyi. Sai lisää itsehillintää, opi käyttämään kuvia apunaan ja sanoittamaan tunteitaan? Lapsi oli sama, ammattilaiset vaihtuivat. Koko elämä muuttui ja aurinko alkoi taas paistamaan.
Ammattilaisen ei tarvitse sietää iskuja mutta ammattilainen osaa väistää ne tuhoamatta ketään.
Tämäkin oli tutkittava ja toivottavasti se tutkintaa muuttaa jotain.
Aiemmin:
Haastava lapsi vai lapsi jolla on haasteita?