Anna Anteeksi

Erityislasten päiväkotitie ja koulutaival on usein haasteiden, huolien ja kyyneleiden täyttämä. Päivät voivat muodostua jopa pelottavaksi, näin kävi aikanaan meille.

Olen pohtinut usein sitä mekanismia, mikä saa ammattilaisen kohtelemaan huonosti pientä ihmistä, jonka hyvinvointi lepää aikuisten varassa. Kuinka selittää itselleen, että mm. lapselle huutaminen, kohtuuttomat rangaistukset ja nöyryyttäminen ovat oikein, ansaittua. Tai lapsen hylkääminen.

En usko yhdenkään hakeutuvan töihin päiväkotiin tai kouluun ajatuksenaan kohdella lapsia huonosti, välinpitämättömästi, välittämättä. Vihaisena. Miksi näin kuitenkin käy?

Kuva: Pixbay

Ensimmäisessä päiväkodissa lapseni vaihtoi kertaalleen ryhmää. Jouduimme hetkeksi luopumaan valtavan ammattitaitoisesta, sydämellään työtänsä tekevästä lastentarhanopettajasta. Lapsen kaikki aikuiset vaihtuivat yhtä lukuun ottamatta.

Parin kuukauden päästä mieheni otti kotona puheeksi, että olenko huomannut lapsemme olevan aina yksin, aikuisten puhuvan lapsellemme rumasti, jos siis puhuvat hänelle, eikä kukaan enää vastaanota lastamme aamulla. Eikä kukaan osaa heti sanoa missä hän on, kun haemme hänet. Yleensä löysimme hänet rakentelemasta yksikseen, eri huoneessa kuin muut.

 Jäin miettimään asiaa, onko mieheni oikeassa?

Seurasin tilannetta kolmisen viikkoa ja huomasin mieheni tietävän mistä puhuu. Uudessa ryhmässä aikuiset olivat hylänneet lapseni. Hankalana, ikävänä. Neljä vuotiaan. Yhtä äkkiä tajusin, että useita kuukausia lapseni kanssa ollut lastentarhanopettaja ei ole juuri koskaan puhunut minulle, hän ei ole edes esitellyt itseään. Hän tuli sijaiseksi kesken toimintakauden.

Yksi aamu varasin aikaa, kun vein lapseni päiväkotiin. Saattelin lapsen osastolle ja pyysin ryhmän aikuista sivuun. Kerroin haluavani palaverin, johon osallistuu päiväkodin johtaja, minä ja useampi aikuinen ryhmästä. Hoitaja kertoi välittävänsä viestin, kysyi, miksi haluan kokoontua.

Kerroin. Tasaisella äänellä, rauhallisesti. Hoitajan silmistä näin välähdyksen juuri sillä hetkellä, kun hän tajusi minun olevan oikeassa. Vasta sillä hetkellä hän tajusi, tiedosti. Hän pyysi minulta anteeksi ja itki. Minusta ei ollut lohduttajaksi, käänsin selkäni ja kävelin ulos.

Palaveriin osallistuivat minä ja se lastentarhanopettaja, joka ei juuri koskaan puhunut meille. Myöhemmin kuulin, ettei johtaja ollut koskaan edes kuullut pyynnöstäni. Kävimme asiat läpi, minulta pyydettiin anteeksi, taas. Lapsen kohtelu muuttui saman tien. Muuttui aidosti, ilman teeskentelyä. Lapseni oli hylätty, pikkuhiljaa. Huomaamatta. Tilanne järkytti myös henkilökuntaa. Johtajaakin, kun hän lopulta sai asian tietoonsa.

Jos tämä olisi ollut ainoa, ainutlaatuinen tapahtuma, muistijälki olisi haalistunut niin, ettei se nousisi esiin ennen houkuttelua. He korjasivat tilanteen, tiedostivat ja todennäköisesti oppivat jotain.

Mutta tämän jälkeen lastani on roikotettu ja ravisteltu pää alaspäin vessanpöntön päällä, hänelle on huudettu, häntä on nöyryytetty, hänen olonsa on tehty turvattomaksi, hänet on jätetty yksin, huomioimatta. Päiväkodissa, koulussa. Häntä on puhuteltu rumasti, pidetty kiinni pelkoa aiheuttaen. Hänet on sivuutettu, mitätöity. Aikuiset ovat menettäneet itsehillintänsä ja tilanteen hallinnan. Huutaneet minulle olevansa ammattilaisia.

Ja minä ihmettelen, että miten? Miten tähän tultiin? Ammattilaisten kanssa.

Kerran, yhden palaverin jälkeen, kun koulun ammattilaiset käyttäytyivät raivoisasti, sain kaksi palautetta. Minua kiiteltiin koska pysyn aina rauhallisena, asiallisena ja keskustelevana. Vaikka tilanteet olisivat kuinka repiviä, raastavia ja provosoivia. Minua otettiin kiinni kädestä ja korvaani kuiskattiin: ”toivottavasti kaikki järjestyy, kaikesta huolimatta”.

Olen päättänyt pysyä asiallisena. Kyse on aina ollut lapsestani. Teroitan kynteni enkä jätä kiveäkään heittämättä. Mutta teen sen rauhallisesti, en toimi selän takana ja olen rehellinen. Aina.

Miksi ammattilainen ei kykene samaan?

Olen lukenut joskus, että anteeksianto auttaa. Pitää osata pyytää ja antaa anteeksi. Minulta on pyydetty lapsen huonoa kohtelua anteeksi kolme kertaa; kerran päiväkodissa, kerran koulussa ja kerran terveydenhuollossa. Vain terveyenhuollossa anteeksi pyydettiin myös lapseltani. Eli häneltä, jota huonosti kohdeltiin. Kukaan ei olisi pyytänyt anteeksi, ellen olisi puuttunut kohteluun. Koulun rehtori pyysi anteeksi esimiehensä käskystä, esimies istui silloin saman pöydän ääressä.

Anteeksianto kuulemma vapauttaa vihasta, antaa elämässä tilaa hyvälle. Olen kuullut, ettei anteeksianto tarkoita hyväksymistä, se tarkoittaa anteeksiantoa. Virheestä, rikkeestä. Eteenpäin katsomista.

Anteeksiantoa täytyy haluta, jotta siihen pystyy. Näissä asioissa minä en pysty, en ilmeisesti halua tarpeeksi. Minä kannan kaunaa heille, jotka rikkoivat lapseni, repivät palasiksi ja veivät hänen luottamuksensa maailman. Suurin osa heistä ei ole edes ollut pahoillaan. Koskaan.

Onneksemme olemme noiden pahimman kahden vuoden jälkeen saaneet tehdä onnistunutta yhteistyötä niin päiväkodin kuin koulunkin henkilökunnan kanssa. Niiden todellisten ammattilaisten. He näkevät lapsen haasteiden takaa, panostavat vahvuuksiin ja ovat saaneet aikaisekseen paljon hyvää. Toiminnallaan he ovat vähentäneet haasteita ja lisänneet onnistumisia.

Heidän ansiostaan kykenemme vielä rakentamaan luottamusta ja toimimaan saumattomasti yhteistyössä. Heidän ansiostaan pystymme vastaanottamaan uusia ammattilaisia elämäämme, olemaan avoimia ja uskomaan, että elämä kantaa. Heidän ansiostaan huonot kokemukset eivät valloita arkeamme vaan ne painuvat taka-alalle. Sieltä ne joskus nousevat esiin jonkin muistijäljen tuomana mutta pystymme painamaan ne takaisin, sinne syrjään missä ne eivät vie tilaa.

He ovat antaneet meille enemmän kuin mihin anteeksianto pystyisi.

 

Sisällä pienessä sielussa syvä haava,
joka vuotaa aikansa,
kunnes alkaa paranemaan.
Haava sulkeutuu ajan kanssa
ja jättää jälkeensä arven,
joka muistuttaa menneestä.

Silloin siihen ei satu enää,
vaan se on osa elämää.
Sitä ei tarvitse peittää,
vaan se on osa minuutta
ja sitä miksi ollaan tultu.

Positiivarit, värssypankki