Ei taivas niskaan putoa

Aamut on helpottaneet kovasti, kun ei aloiteta puolentoista tunnin kiertoajelulla. Taksi kaartaa ovelle puoli tuntia ennen koulun alkua ja matka tuntuu kohtuulliselta. Jättää aamuun paljon pelivaraa, eikä ole kiire minnekään. Nukutaan pidempään, tosin yövuorosta tullessa odotetaan nukkumaan pääsyäkin pidempään. Lapsi lähti kouluun iloisella mielellä, hihitteli matkalla taksiin, kun tuli sanoneeksi vahingossa heipan tilalta hyvää yötä. Pieniä elämän hassutuksia, näitähän sattuu. Kiipeää repun kanssa taksiin ja painaa kuulokkeet korvillensa.

Järjestelen hieman asioita, soitan pari puhelua. Ihan asiaa ovat, tällä kertaa. Minulla on tapaaminen puolen päivän maissa, ehtii ottaa päiväunet ennen yövuoroa.

Sitten soi puhelin.

Katson näyttöön ja tunnen hartioideni kiristyvän, opettaja. Nappaan puhelimen ja vastaan. Valmiina keskustelemaan. Tai lähinnä kuuntelemaan. Ehdin miettiä, onko palaverissa sovitut tukitoimet otettu käyttöön, koko ympäristössä. Ne jo hyviksi todetut, pienet asiat. 

Päästän ilman keuhkoista; lapsella on vatsatauti. Ehkä ensimäistä kertaa ikinä, mietin, että hyvä! Nyt puhutaankin vatsataudista. Totuus tästä riemusta lienee paiskautuu kasvoille, kun lapsi kotiutuu. Varmistan, että pyykinpesukone on tyhjä. Missä lie kaikki ämpäritkin. Siivousämpäriin ei voi oksentaa.  

20180917_183842.jpg

Tunnistan tämän kehän, joka ajaa meidät odottamaan taivaan niskaan tippumista. Kiristämään hartioita aina kun puhelin soi. Enimmäkseen turhaan, koska suurin osa päivistä on onnistuneita, täynnä kokemuksia ja hienosti hoidettuja tilanteita. Silti aamuisin lasta halatessa on vaikea päästää irti; tiedän lapsen tekevän kaikkensa.

Mutta nyt on ollut liikaa muuttujia, liian paljon samanlaista kuin vuosia sitten. Liikaa syytöksiä ja joustamattomuutta. Se on syöttänyt mieleeni epävarmuutta, mahtuuko lapsi muiden maailmaan. Kaikesta palavereista huolimatta. Tai juuri niiden vuoksi.  Tukitoimet, niitä on joskus hankala sisäistää, hahmotta niiden tärkeys jos ei tunne nepsymaailmaa. Pienetkin jutut jotka itsestä tuntuvat merkityksettömiltä, tuovat ison avun. Jäsentävät. Minä tiedän koska käytämme niitä pieniä juttuja päivittäin.

Muuttujiin on tarttu, vastahan me niin sovittiin. Isolla porukalla. Aion luottaa, että sovitut pitää. 

Kaiken tämän keskellä on lapsi, se erityinen, joka on kuitenkin niin tavallinen. Puuhastelija jolla puhe pulppuuaa, kertoo asioistaan. Paljon kavereita. Koululainen, joka haluaa oppia. Jolla on kaikki kyvyt ja taidot. Kunhan ne nostetaan sieltä esille, annetaan niille mahdollisuus. Hänelle kaikki ovet ovat auki, ei lyödä niitä kiinni. Hän on avoin, empaattinen, kaunissieluinen. Hän on minun lapseni, leijonanpentuni. Kyllä me tämä hoidetaan. 

Kotiin tullessa lapsi on hieman väsähtänyt mutta hyväntuulinen, vaikka sairaus nyt harmittaakin. Käy levähtelemään, myöhemmin jaksaa jo pelatakin. Ja syödä. Päästiin vähällä, ainakin nyt tuntuu siltä. Vatsatauti on aina kutsumaton vieras jonka ei toivota jäävän. Vaikka Onhan tässä yö ennen huomista. 

Nuorimmainen soittaa kipakan puhelun, kokee jonkun kohdelleen koiraa huonosti. Jatkaa sitten pokemoniensa keräämistä, siinä peli joka on herännyt henkiin. Laukkaavat etsimässä palloja ja lureja, kaikkea minkä päälle en ymmärrä. Koirasta varmaan keskustellaan vielä. 

20160302_220538 (2).jpg

 

 Vatsatautisen huoneesta kuuluu laulua, hyvän tuulista puuhastelua ja vessan ovikin käy aiempaa harvemmin, uskon yöstä tulevan ihan normaali yö.

Ehkä tauti ei muiden vatsassa vierailekaan. Liikaa toivottu?

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *