Elokuu

Elokuu.

Se tarkoittaa tuttujen rutiinien palaamista arkeen, tarkoin aikataulutettuja vapaapäiviä ja kontrollikäyntejä, palavereita, lukujärjestyksiä ja velvollisuuksia. Isolta osaltaan arki ja palaavat rutiinit helpottavat olemista, raamittaa ja tuovat turvaa, ennakoitavuutta. Mutta on siellä sekin osa, joka väsyttää, turhauttaa ja lannistaa.

Näiden välillä pitää tasapainoilla ensi kesään ja lomaan.

Heti lukuvuoden alkuun ollaan saatu jo lukea väsyneiden opettajien haastatteluja siitä, kuinka työ uuvutti ja vasta alanvaihto helpotti.

Uusi opetussuunnitelma vaatii itseohjautuvuutta, kykyä organisoida ja suunnitella. Täytyy osata hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita omaa ajankäyttöään. Se on paljon vaadittu pieniltä, vasta elämään opettelevilta. Se on todella paljon vaadittu heiltä, joiden arkinen selviytyminen vaatii erityistä tukea.

Siellä he taivaltavat koulutietään; yhdessä. Erityislapset ja ne muut. Kun erityislapset siirrettiin kauniiden periaatteiden ja juhlapuheiden kanssa normaaliluokkiin, tukitoimet unohtuivat jonnekin mistä niitä ei tahdo löytyä. Uposivat sinne rahakirstun pohjalle, budjetin alimmaiseksi, suttaantuivat kalliina punakynän alle.

Kuva: Pixbay

Opettajat kertoivat rauhattomista luokista, häirikköoppilaista, jotka kiristävät hermoja ja vievät oppimisen ilon ja mahdollisuudet kaikilta. Uuvuttavat ja imevät kaiken hyvän ympäriltään. Aika usein heillä on vaativat ja hankaliksi koetut vanhemmat, jotka täyttävät wilman vaatimuksillaan ja arvosteluillaan.

Hätäähän siinä huudetaan; lapsi elää kaoottiseksi kokemassaan ympäristössä, hänellä ei ole keinoja selvitä eikä ketään, joka häntä siinä auttaisi. Seuraukset näkyvät ulospäin eivätkä ne miellytä. Vanhemmat huutavat hätäänsä lapsestaan, omasta aarteestaan, jonka näkevät voivan huonosti, kulkevan äärirajoilla. Opettajalla on hätä opettamistaan lapsista ja itsestään; voimavarat, aika ja resurssit eivät riitä ja jatkuvasti on olo, että kukaan ei saa tarvitsemaansa. Osa myöntää, ettei heillä ole koulutusta eikä keinoja toimia erityislasten kanssa. Silti heidän on pakko.

Oma erityiseni joutui edellisessä erityisopetuksen yksikössä maistamaan opetusta yli luokkarajojen. Tuli useampi opettaja, useammin vaihtuvat tilat ja suuremmat ryhmät. Arkeen turvaa tuovat rutiinit hajosivat ja kaikki koulupäivät näyttäytyivät kaoottisina ja tapahtumiltaan arvaamattomina. Kun työmuisti on armottoman lyhyt, oli vaikea muistaa jokaisen opettajan laatimat säännöt ja käytänteet. Kipinöitä sinkoili puolin ja toisin, minä yritin sammutella tulipaloja. Niitä sammutellessa koin, ettei minua kuunneltu. Ei haluttu ymmärtää. Vastauksia vaadittiin mutta antamani eivät kelvanneet.

Lapsi pyöri väsyneenä siinä välissä, oireili ja koki turvattomuutta. Hänestä tuntui, että maailma on noussut häntä vastaan ja hän on ainoastaan ongelma, epäonnistuja. Siinä meillä on lähtökohta, jossa uuden oppiminen ei onnistu, ei sitten millään.

Ymmärtääkseni tämänkin pohjalla oli uusi opetussuunnitelma. Tavoitteet olivat hienoja ja suunnitelmat suuria. Olin jo etukäteen varuillani. Vaikka minulla ei ole kristallipalloa, on kokemus ja tieto lapseni haasteista  antanut kyvyn ennakoida ja arvioida tulevaa. Huoleni ohitettiin.

Minut vaadittiin vastuuseen siinä vaiheessa, kun seuraukset näkyivät räiskyvästi, haluttiin pikaisia ratkaisuja ja keinoja ongelmiin. Minun, terapeuttien tai lääkärin vastaukset, keinot ja arviot eivät kelvanneet mutta ei niitä ollut muillakaan esittää. Siinä me olimme, umpisolmussa.

Aino vaihtoi koulua koska perhe koki, ettei nykyinen koulu pystynyt vastaamaan niihin tarpeisiin, joita lapsella on, jotta hän oppii. Meillekin heitettiin sama pelastusrengas. Rehtori, joka oli perehtynyt asiaan ja lapseen; haasteiden lisäksi myös vahvuuksiin, halusi tarjota lapselle oppimisen iloa, luottamusta ja turvallisen tuntuisia koulupäiviä. Hän näki haasteet ja etsi niihin ratkaisuja, moniammatillisesti, lapsen näkökulmaan tutustuen ja vilpittömästi. Hän ei syytellyt, vaatinut tai antanut ehtoja. Hän teki yhteistyötä, kuunteli ja neuvotteli. Ehdotti, perusteli ja toimi avoimesti. Kaikkiin suuntiin.

Lapsi vaihtoi yksikköä.

Nyt panostetaan siihen, etteivät muutokset ylitä lasten sietokykyä, panostetaan rutiineihin ja huomioidaan jokainen lapsi omana yksilönään, jolla on omat haasteet ja omat vahvuudet. Panostetaan yhteistyöhön, opetellaan sietämään arkea ja muutoksia. Ja sitä, että toinen on erilainen. Hiljalleen, kiirehtimättä ja ilman käskytystä.  Etsitään yhteinen polku ja yhteiset pelisäännöt, joiden puitteissa toimitaan unohtamatta joustoa, vahvuuksia ja yksilöä. Pieni yksikkö, samoina pysyvät säännöt ja rutiinit sekä vaatimukset, joihin pystyy vastaamaan, taltuttavat kaaoksen ja antavat eväitä oppia uutta sekä pikkuhiljaa sietämään muutoksia. Toimimaan epämukavuusalueella, olemaan rohkea.

Virheet, sanat ja salamat eiliseltä eväti jää roikkumaan rasitteina vaan ne käsitellään ja arkistoidaan pois. Annetaan mahdollisuus onnistua, uskoa omiin kykyihinsä ja itseensä. Kukaan ei ole täydellinen, rikkeetön. Opettaja muistuttaa usein niin lasta kuin meitä vanhempiakin, ettei tarvitsekaan olla.

Varmasti uusi opetussuunnitelma näkyy tuossakin yksikössä jollakin tavalla, mutta samalla he muistavat olevansa erityislasten opettajia ja avustajia. Minä näen koulun käytävillä ammattilaisia, jotka eivät hätkähdä ilmoille lentelevistä tunteenpurkauksista, jotka pienestä vihjeestä ymmärtävät lapsen ylikuormittuneisuuden ja panostavat siihen, että jokainen lapsi tuntee itsensä, haasteista huolimatta hyväksytyksi ja normaaliksi.

Meidän elokuu ei ole pitkään aikaan alkanut näin levollisesti.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *