Entä jos?

Entä jos ei yhtenä aamuna jaksettaisikaan?

Entä jos yhtenä aamuna sanoisimme, että ihan sama.

Tuijottaisimme koulun opettajaa, joka juuri kertoi lapsemme olevan ongelma, huolimatta siitä, ettei koulu ota tukitoimia käyttöönsä, vaikka erikoissairaanhoidossa on todettu niitä tarvittavan. Oltas vaan. mutta ei ongelmana.  Vaativana. Siinä seisottas syyllistettävinä.

Sanottaisiin, että ihan sama. Kun opettaja kertoisi tekevänsä lastensuojeluilmoituksen, mikäli emme saisi pitkään koulukiusattua jo masentunutta lasta kouluun, vaikka tietäisimme, ettei koulu tee mitään lapsemme hyväksi.

Kohautettaisiin olkiamme, kun ylikuormittunut lapsemme käyttäisi kaiken verbaalisen voiman minkä voi aikaansaada silmittömillä uhkauksilla ja kirosanoilla.

Ei tultaisi paikalle, kun opettaja soittaa, että eihän tämän kanssa pärjää. Vedettiin tiukoille, ei joustettu yhtään ja tilanne eskaloitui. Todettaisiin vaan, että ai jaa.

Oltas lääkärillä, että ei sitten. Ei tutkita. Sinnitellään, annetaan tilanteen eskaloitua ja hoitakoon joku muu.

Ei oltas huolissaan. Syytelytäs. Enimmäkseen lasta.

Mitä sitten tapahtuisi?

Kuva:Pixabay

Silloin moni erityistarpeinen tallaantuisi yhteiskunnan ymmärtämättömyyden alle, syrjäytyisi ja maksaisi yhteiskunnalle suunnattoman summan niin inhimillesti kuin taloudellisestikin.  Luultavasti laitokset täyttyisivät, perheiden pahoinvointi kasvaisi ja laskun maksaisi yhteiskunta. Järjestelmämme sekoaisi. Ihmettelisi mitä nyt tehdään. Miten niin eivät jaksa? Ei niin voi käydä. Täytyy jaksaa!

Silloin riittäisi kyyneleitä Chisun Baden baden kappaleen verran, niillä pelastaisi saharan kuivuuden.

Kouluissa vallitsisi kaaos ja erityislapset nääntyisivät taakkansa alle.

Mutta erityislasten vanhemmat eivät ole heitä, jotka antavat periksi, luovuttavat.

He taistelevat, vaativat ja ovat ongelma. Yhteistyökyvyttömiksi leimattuina he saavat lapsilleen lain takaamia tukitoimia, joskus jopa enemmän. He tietävät, että jokaisen yön jälkeen alkaa uusi aamu ja aina on noustava.

Koska kyseessä on jotain, joka merkitsee enemmän kuin mikään, oma lapsi. He taistelevat, haastavat ja välittävät. Jaksavat uuvuttuaankin.

Minua hämmästyttää se, minkä määrän voimaa, yhteiskykyä ja energia yhteiskuntamme talloo jonoihin, syyllistämisen ja ymmärtämättömyyteen.

Nyt, vuonna 2021 ei ehkä ole liikaa vaadittu jos vaatii, että nyt on aika herätä ja huomata; heidät jotka tukea tarvitsevat mutta aivan varmasti onnistuvat. Kunhan annamme mahdollisuuden!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *