Hammaskeijujen pomo
Pitäisi napata kiinni opinnoista, tiukasti ja itsevarmasti. Tutkia ihan erilaisia kirjoja kuin nyt tutkin.
Saan kohta päätökseen lukemiseni alla olevan kirjan, josta mieheni yksi ilta varmisteli, että onhan koulukirja. Sujuvasti väitin sen olevan, liittyvän johtamisen kurssiin. Opitaan pomottamaan hammaskeijuja. Tärkeää tällä alalla. Terveydenhuollossa.
Erityiseni oli tänään ottanut ilon irti oppimisesta, tehnyt ylimääräisiäkin tehtäviä. Oli ylpeä itsestään eikä turhaan. Tuleva koulun retkikään ei tunnu jännittävän, ehkä menee ilman ylimääräistä hermoilua tällä kertaa. Ehkä koulu on tsempannut ja jättänyt kertomatta etukäteen mikä kaikki voi päivien aikana mennä pieleen, niin pieleen, ettei retkelle pääse.
Retket ovat mukavia, lapsi on aina tykännyt niistä.
Kuopus uppoutui pokemon jahtiin, läksyt jäivät illalle. Luki ääneen, keskittyi. Wilmasta oli tullut plussaa. Täysin oikeutettua sanoa siis, että lapsilla on opinnot paremmin hanskassa kuin äidillään. Hyvä niin. Minulla on kuitenkin jo ammatti, useampikin ja työpaikkakin hankittuna. Annan sillä tekosyyllä itselleni luvan luistaa tänäänkin, siivoan sen tilalta. En tosin ymmärrä miten se tuntuu mielekkäämmältä?
On sattunut tapaturmakin, lapsi on loukannut sormensa. Kaveri potkaisi vahingossa. Kotiin saapui lapsi särkevän sormen kanssa ja päässään nippu kysymyksiä. Kaikkiin en kyennyt edes sairaanhoitaja kokemuksellani vastaamaan, mutta pystyin lupaamaan varmaksi sen, ettei tuohon kuole eikä murtumia ole. Annoin särkylääkkeen ja potilas tyytyi hoitoon.
Aina ei ole näin. Kerran annoin jo aikuiskesi kasvaneelle lapselleni ensiapua, haavanhoidosta siinä oli kyse. Sidostarpeita, puhdistusaineita ja taitoakin oli enemmän kuin monessa peruslääkekaapissa mutta lapsi huutaa silmät itkusta turvonneena haluavansa oikean sairaanhoitajan hoidettavaksi. No ei menty.
Sama ammattitaitoani epäilevä lapsi nyrjäytti ammattikoulussa jalkansa. Ei siinä murtumaa ole totesin, annoin kipulääkkeen ja sidoin jalan tukevasti. Opettaja lähetti aamulla lääkäriin. Lääkäri määräsi kipulääkettä ja ihmetteli, miksi poika oli purkanut äitinsä tekemän sidoksen. Hyvä sidos. Minä kysyin samaa.
Syksy on tullut ja sen huomaa useastakin eri asiasta. Eikä vähiten siitä, että on alkanut paleltaa. Puut ovat kaljuuntuneet, parittomat sormikkaat on vallaneet eteisen ja joka aamu pitää etsiä se ohkaisempi pipo, joka mystisesti hävisi siitä mihin se on eilen jätetty. Ihan varmasti jätin tähän. Tänään yksi löytyi vessasta. Kukaan ei ole jättänyt sitä sinne.
En pidä syksystä, meillä on takana monta syksyä, joista selviytyminen on vaatinut voimavaroja enemmän kuin niitä oikeasti olisi ollut. Syksyyn on jäänyt tunnejälki, joka ei haalistu. Ajan ikävää tunnelmaa pois kynttilöillä, viltillä ja liikunnalla. Syksykin tuntuu lämpimämmältä, kun koira käpertyy viereen nukkumaan. Ei tämäkään syksy ole helpolla päästänyt mutta pahempiakin myrskyjä on ollut.
Ja heti kun olen pomottanut hammaskeijut ruotuun, tarraan kiinni opintoihin. Lujasti.
Syksyjen haasteista lisää: https://www.lily.fi/blogit/karvasta-ja-makeaa/kirjoitan-koska-emme-me-ainoita-ole