Heihin minä uskallan luottaa!
Pakkanen hakkaa nurkkia ja hyydyttää autoja tien viereen. Tällä kertaa lähden ajoissa, autossa taputan salaa itseäni selkään, hyvin lähdetty, vaikka auton avaimia pitikin hetki etsiä. Tarkoitus on nopeasti pudottaa kuopus omalle koululleen ja jatkaa matkaa erityisen kouluun, verkostopalaveriin. Kuunpimennys on tehnyt kuusta punertavan, kauniin katsella. Ihastelemme sitä yhdessä lapsen kanssa, kunnes matka tyssää liikenneympyrään, jonne on hyytynyt ranskatar, oisko citroen?
Aamuruuhka, jumittunut liikenneympyrä. Hyvin alkanut lähtö tyssääkin tähän. En taida ehtiä ajoissa, sittenkään… Tekisi mieli taputtaa rattia. Sillä lailla voimakkaasti. Liikenne matelee hitaasti mutta ehdin ajoissa. Tullessani paikalle, puuttuu vielä puolet kokoonpanosta. Pakkanen lyö esteitä muidenkin matkanteolle. Hiljalleen asetumme istumaan ja aloitamme keskustelun, verkostopalaverin.
Kuva: Pixbay
Lapsi on edelleen sama, haasteet samat. Osa ammattilaisista on vaihtunut. Samalla koko tunnelma on erilainen, asetelma tasavertainen ja pitkästä aikaa minulla on tunne, että kaikki tässä huoneessa ovat samalla puolella, lapsen puolella. Koen sisäistä iloa siitä, että jokainen katsoo tilannetta avoimin silmin ja on valmis kuuntelemaan mitä muilla on sanottavaa. Ote on pohdiskeleva, hyväksyvä ja vastaanottavainen. Aidosti tavoitteellinen.
En saa kiinni musiikkiterapeutin kaikista ajatuksista tai hänen asettamista tavoitteestaan, hän on uusi aikuinen lapseni maailmassa. Puhuessaan hän kuitenkin korostaa useampaan kertaan, ettei hän aio kiirehtiä, nyt kaikkien lapsen kokemien muutosten jälkeen hän pitää tärkeänä sitä, että lapselle jää tunne hyväksyttynä olemisesta ja kokemus siitä, että lasta aidosti kuunnellaan. Nyökyttelen tarmokkaasti. Meilläkään ei ole kiire.
Opettaja sekä luokan avustajat näkevät sen todellisen lapsen sieltä haasteiden takaa. Nyt meidän ei tarvitse avata lapsen ongelmia tai sitä valtavaa kuormittumisen tilaa mikä lapselle seuraa tunteiden alisäätelystä tai tauottomasta pinnistelystä opetuksen nimissä, koulun aikuiset ovat oivaltaneet asian itse. Nähneet lapsen ja ymmärtäneet toimia niin, että lapsen kuormaa kevennetään. On annettu mahdollisuus oppia ja jaksaa.
He kertovat työskentelevänsä kiltin ja kiintyvän mutta epävarmuutta esiin tuovan lapsen kanssa, joka liikaa kuormittuessaan tai tipahdettuaan tilaan, jota ei koe hallitsevansa tai turvalliseksi, ampuu punaiselle alueelle hetkessä ollen verbaalisesti hyvinkin monipuolinen, mielenkiintoista kuunneltavaa. Opettaja tuo esille ajatuksen siitä, että pohjalta nousee kokemuksia, ettei ole voinut luottaa aikuisiin. Epäonnistumisen kokemuksia, jaksamisen yli työnnettyjä tilanteita, joita ei ole käsitelty vaan ankkuroitu rasitteiksi.
Minä hymyilen sisäänpäin, salaa. Huomasivat tuonkin, asian, jota lääkärin ja terapeuttien kanssa on väännetty rautalangasta monelle lapsen kanssa työskentelevälle. Tuloksetta.
Huomaan istuvani pöydän ääressä, jossa jokainen on valmis yhteistyöhön toistensa kanssa ja vastaanottavainen ajatuksille ja ideoille. Sopivat tapaamisia toisestansa kanssa varmistakseen toiminnan johdonmukaisuuden, poimiakseen jokaiselta hyväksi havaitut keinot käyttöön. Ollaan valmiita muokkaamaan toimintatapojamme ja muuttamaan rutiineitamme jotta pääsemme asettamiimme tuloksiin. Kukaan ei odota, että tuloksia syntyy ensi viikolla tai edes ensi kuussa, kaikki ymmärrämme perille pääsyn olevan työlästä ja aikaa vievää.
Olen usein verkostopalaverin jälkeen valuttanut yksin päästyäni autossa salaa muutaman kyyneleen, puskenut ulos pelkoja ja huolia. Hakenut taistelutahdon esiin.
Tiputan pari kyyneltä tälläkin kertaa ennen kuin soitan miehelleni, mutta tällä kertaa ne tulevat hyvästä olosta, luottamuksesta ja tunteesta, että lapsi on joukossa, jossa on mahdollisuuksia. Meitä ympäröi ihmiset, jotka ovat oppilaidensa asialla, ammattitaidolla ja sydämellä. Tuohon joukkoon minä uskallan luottaa!
Kotimatka tuntui lämpimältä, pakkasta ei edes huomannut. Arkemme on saanut valoa.