Irronnut ote

Laskimotukos pitää pohjetta kireänä, vieläkin vaikka verta ohentavaa lääkitystä on nautittu jo viikko. Pohjetta enemmän kiristää hermoa. Olo on kuin raahaisi mukanaan puujalkaa. Särkevää, kiristävää ja jäykkää puujalkaa.

Suusta karkaa kirosana, kun puhelin soi. Koulusta soittavat, lapsi pitäisi hakea kotiin. Hallinta on hajonnut eikä voi tulla taksilla. Kahdesta autosta pihalla seisoo se vaihtoehdoista huonompi. Se pienempi, vanhempi, kylmempi, ikkunoistaan jäisempi. Se jolla on oma persoona, jota ei ajoittain huvita. Silloin jättää tunnistamatta avaimen ja pitää maanitella käyntiin. On se sentään punainen, peilistä roikkuu pieni punainen tennari.

Olemme viettäneet pitkän viikonlopun, lähteneet perjantaina aamupäivästä reissuun. Yövytty hotellissa, rikottu rutiinit ja ahtauduttu pieniin neliöihin nukkumaan. Sosiaalinenkin on pitänyt olla, sietää toisia, antaa tilaa ja pitää oma meno maltillisena, vaikka aivot lyövät ylikierroksilla. Olimme osa isompaa porukkaa, aina haastavaa. Lapsi onnistui loistavasti, tarvitsi vähän ohjausta, silittelyä ja halauksia. Keilahallissa istui hetken nurkassa, kaivautui kiukkuisena omaan maailmaansa mutta sai kuitenkin otteen. Pystyi pysäyttämään vauhdin aina kun oli tarpeen.

Iloa, naurua ja mukavia hetkiä oli enemmän kuin väärinymmärryksiä, harmistumisia ja kiukkua. Kotiin palasi uupunut mutta hyvillään oleva lapsi. Nauttii joka reissusta ja muistelee niitä pitkään. Arki voi huvin jälkeen alkaa haastavana mutta osaamme varautua.

Nyt ollaan jo puolessa välissä viikkoa, kuormitus näkyy mutta lapsi on hallinnut sen hyvin. Tänään ote irtosi, tilanne karkasi käsistä ja tarvittiin supervoimia. Niitä taikoo esille lapsen koulun opettaja ja avustajat, he pysäyttävät vapaapudotuksen, tarjoavat laskuvarjon ja auttavat jaloilleen. Piirtävät rajat, tuovat turvaa ja näyttävät, että tämänkin yli pääsee. Väsynyt, vihainen, pettynyt ja ymmällään saa olla mutta tietyt reunaehdot ovat olemassa. Niihin on turvallista törmätä, ottaa tukea ja palauttaa hallinta.

Kaikki yllä mainittu oli jo tehty ennen kuin minä ja puujalkani saatiin raavittua jään punaisen kulkuneuvon laseista ja kiidettyä pitkin moottoritietä toiselle puolelle kaupunkia. Mukaani lähti hieman murjottava, varovaisesti piponsa alta minua vilkuileva lapsi, joka kertoi autossa, että oli mokannut. Ei oikein tiennyt, että miksi mutta jotain meni pieleen. Keskustellaan, käydään asiaa läpi. Uuvahtaa kotiin, omaan huoneeseen. Illalla haetaan saunan lämmöstä rauhalliset yöunet.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta huomenna uskaltaa mennä kouluun jännittämättä ja pelkäämättä. Ja se on paljon se. Todella arvokasta.  Aina ei ole ollut niin.

Luottamus, sillä hoitaa paljon.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *