Kenkiä ja nauhoja

Ilo kuplii sielussani ja tekisi mieli laittaa juhlat pystyyn.

Haluan huutaa iloni lapseni onnistumisesta kaikille mutta kun nopeasti selaan läpi listan ihmistä, joita elämässäni on, löydän vain yhden, jonka tiedän osaavan jakaa tämä ilo. Laitan hänelle viestin ja hän on lähes yhtä iloinen, kun minä. Ylpeä äiti.

Kuva: Pixabay

Olen ulkopuolinen, kun muut vanhemmat hehkuttavat lastensa stipendejä, kiitettäviä numeroita kemiasta ja fysiikasta tai loistavista onnistumista kilpaurheilussa. Olen iloinen heidän lastesi puolesta, onnellinen kun nuori saavuttaa omia tavoitteitaan ja rakentaa uskoa itseensä. On ihanaa katsoa ylpeydestä hehkuvia vanhempia ja mahtavaa omilla positiivisilla ja kannustavilla kommenteilla ruokkia sitä tunnetta, jota he kokevat. Antaa heille siivet, mahdollisuuden luottaa lastensa unelmiin.

Ajoittain kateus työntää piikin syvälle sydämeen; kukaan ei jaa minun iloani lapseni onnistumisista. Ei, vaikka hän ponnistelee niiden eteen enemmän kuin jääkiekossa pärjäävä, työkaverini poika tai se naapurin kympin tyttö, josta varmasti tulee yhteiskunnan vaikuttaja, jotain suurta. Josta kaikki pitävät ja jonka jokainen haluaa ystäväkseen.

Teini-ikäiseni oppi sitomaan kengännauhat. Vuosien harjoittelun jälkeen ja iloitsee asiasta silmät loistaen, on yhtä hymyä. Minä, äiti, kuplin onnea koska tiedän miten kovan harjoittelun ja itsekontrollin takana tämä pieni, teille monille muille, niin arkipäiväinen asia on. Salaa itkin onnesta lapseni puolesta ja jaksan kärsivällisesti odottaa milloin vain, missä vain ja kiireestä huolimatta, että hän itse sitoo kenkänsä nauhat rusetille.

Lapseni liikkuu mukavuusalueensa ulkopuolella jatkuvasti. Hän ei kykene täyttämään yhteiskunnan normeja, olemaan tavallinen, kehittymään oppaiden mukaisesti.

Juhliin erityiseni pukee päällensä juhliin sopivat vaateet, vaikka hän aistiyliherkkänä kärsii niistä. Hän kunnioittaa juhlan päähenkilöä ja pukeutuu vaikka olo on hankala ja vaatteet tuottavat ajoittain jopa tunnetta raapimisesta. Viimeksi juhlatilaisuudessa pienet vieraat vaatteineen kehuttiin, vaatteita ihailtiin ja heille ilmaistiin, kuinka hienoa on, että he näyttävät niin kauniilta. Lastani tuskin tervehdittiin, on normaalia, että teinillä on suorat housut ja paitapusero. Mutta me valmistauduimme tilanteen mukaiseen pukeutumiseen päiviä.  Valmensimme lasta sietämään vaateet ja tilanteet, jotka tuntuvat pitkiltä ja omasta elämästä irrallaan olevilta. Loistava saavutus lapseltani, mahtava onnistuminen.

Olen iloinnut monia niitä niin itsestään selviä asioita, joita monet muut pitävät itsestäänselvyytenä lapsen kehityskaaressa. Jokainenhan oppii kävelemään, käymään koulua, ajamaan pyörällä, käymään lähikaupassa, tuntemaan kelonaikoja tai hahmottamaan aikaa yleensä, ostamaan maitoa lähikaupasta, napittamaan farkut, sitomaan kengän nauhat.

Mutta toisille ne ovat saavutuksia, pitkän harjoittelun tuloksia. Vaativia toimintoja, joihin on keskityttävä ja on todella harjoiteltava. Enemmän kuin esikoulussa, koulussa.

Vähentääkö toisten välinpitämättömyys iloani lapseni kehityksestä tai onnistumisesta? Ei vähennä. Minä kuplin riemua ja iloa, leivon kakkua ja kehun lapseni niin, että hänkin loistaa onnistumisen iloa.

Mutta lisäisikö riemua toisten ymmärrys siitä mitä lapseni on saavuttanut? Kyllä. Lapseni on eri viivalla kuin sinun. Minä todella iloitsen lapsesi onnistumisesta, niistä, jotka muille ovat itsestään selvyyksiä, vähäpätöisiä.

Joskus, ihan vaan joskus, haluaisin olla se äiti jonka lapsen onnistumista kaikki kehuvat. Ei se äiti jonka kohdalla kohotellaan kulmia ja supistaan, että eikö silläkin ala olla se lapsi jo aika iso? Pitäskö tuossa iässä jo…..????

Ei pitäisi. Lapseni on taistelija, sinnikäs onnistuja joka jaksaa harjoitella ja saavuttaa tavoitteet yhden kerrallaan. Eri tavalla kuin moni muu mutta satavarmasti!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *